Saattoipa niinkin käydä, ettei Wilde tahtonut näyttää niin kovin harrastavan puna-apilan kasvua, ja että läksi ratsastamaan. Useimmiten tietä pitkin, jota hän ja nuori vaimonsa vuosia sitten usein yhdessä olivat astuneet. Silloin hän antoi hevosen kulkea käymäjalkaa. Silloiset hetket muistuivat hänen mieleensä ja tuottivat hänelle tässä kauniissa lehtokujassa kaukaisen, viehkeän surun. Saattoipa hän yksinään moneen kertaan ratsastaa edestakaisin. Joka kerta palasi hänen mieleensä enempi muistoja. Mutta sitten hän joskus tempautui irti näistä muistoista ja ratsasti täyttä laukkaa avoimelle valtatielle, joka johti kaupunkiin. Täällä hän satulassa istuen puhutteli useita palvelijoita, hänelle nyökäytettiin tervehdyksiä ikkunoista, hänen oli poikkeaminen moneen pihaan ja juominen lasi emännän hedelmäviiniä, jota aina suuresti kehui. Sitten hän painautui alas linnaupseeri-ystäväinsä luo ja puheli kapteeni Krusen kanssa tulevasta metsäretkestä.
Usein hän vasta myöhään illalla ratsasti kotiapäin; mutta tällöin moni hänen taloaan koskeva seikka johtui hänen mieleensä: — Pehtori oli pantava pois, hän tuli jo vanhaksi! olihan hän jo tuiki kelvoton toimeensa. Häntä vaivasi korvan suhina, ja hänellä oli suuret tukot korvissa. Ne olivat villoja, ja hän piti niitä niin kauan, että ne kävivät jotenkin mustiksi. Sehän oli inhoittavaa. Tämän jälkeen oli toinen pehtori saava talon ohjat käsiinsä. Asunnon ja ruokaa oli vanha pehtori saapa; mutta nyt hänen täytyi pois toimestaan, nyt täytyi talon saada uusi pehtori.
Ja metsä… Metsää täytyi vartioida, siitä varastettiin enemmän kuin sietää saattoi. —
Vielä kotia tultuaan ja maata pantuaan Sakarias Wilde ajatteli noita muutoksia.
Mutta seuraavana päivänä tuli odottamatta joku vieras, joka viipyi päivälliseen.
Ja iltapäivällä viimeinen Wilde kulki pihallaan, nopsana ja kaikessa epäkäytännöllisyydessään miellyttävänä, ystävällisesti tervehtien ohikulkijoita, olipa se sitten pehtori villatukkoineen korvissa tai joku niistä, joita hän oli vahvasti epäillyt luvattomasta metsänkaatamisesta.
IV.
Usein toivon, että ihmiset voisivat asua laajoilla alueilla, missä saattaisivat nähdä tuntureita, vuonoja ja merta. Missä voisivat tuntea sitä rikasta ilmaa, kun tuuli pyyhkäisee aavikolta aavikolle. Missä voisivat päivisin nähdä auringon loistavan läpi kuultavan ilman, ja missä yön tultua, kuu ja tähdet ilmaantuisivat heidän katseilleen, ja missä näiden ollessa poissa, suuri rauhaisa pimeys tuudittelisi ja tekisi heidän unensa vahvaksi ja virkistäväksi.
Toivon sitä, minä kun olen tavannut niin useita hyviä ja kauniita ihmisiä sen väen keskuudessa, jonka suku on asunut ja joka itse asuu korkeissa huoneissa lähellä metsää ja merta. Sillä ei suinkaan ole mikään vähäinen asia astua omalla lattiallaan, saada ravintonsa omasta maaperästään ja nähdä yrttien, puiden ja kukkien versovan omien käsiensä aikaansaannoksina ja tietää, että täällä kulkivat isät siitä alkaen, kuin olivat nuoria, siihen asti, kuin tulivat vanhoiksi, ajoista alkaen, jotka näyttävät ikäänsä harmaantuneilta, tähän päivään asti.
Olen nyt puhunut Wilden suvusta, mutta ainoastaan sen naisen tähden, josta nyt aion kertoa. Sillä on parempi nähdä hänen seisovan heidän taustaansa vasten, eikä yksin isänsä rinnalla; sillä oli enempi jäntevyyttä Aada Wildessä kuin Sakarias Wildessä. Sillä samoin kuin omenapuun valkoinen kukka on koko puun kaltainen, jonka oksalla se puhkeaa, samoin Aada Wilde pohjaltaan oli vanhojen Wildein kaltainen, ja hän kasvoi solakaksi ja vapaaksi Bö-tunturin ja Vorre-metsän suojassa.