V.
Sanoin aikaisemmin, että Sakarias Wilde nosti päänsä pystyyn ja alkoi elää uudestaan maailmassa, ja että hänen tukensa silloin oli pikku tyttärensä. Mutta niin kauan kuin tämä oli aivan pieni, hän kuitenkin tuotti isälleen ainoastaan hetken hauskutusta, eikä voinut kauempaa kiinnittää hänen mieltänsä. Hän ei voinut ymmärtää pienokaisen jokeltamista (sitä eivät miehet koskaan opi ymmärtämään; naiset ymmärtävät sitä heti ja ikäänkuin vaistomaisesti). Hän sai lapsesta oikeata iloa vasta silloin, kun se oli varttunut niin, että se osasi lausua oikeita sanoja, jotka hän ymmärsi ja joista hänen ei tarvinnut suuttua kuin hepreasta.
Ennen hän oli pitänyt lapsesta sen valoisan hymyn ja kirkkaiden silmien vuoksi ja niiden muistojen tähden, jotka siihen liittyivät. Nyt tyttönen vähitellen kävi hänelle vallan korvaamattomaksi. Hän oli pohjaltaan aina isän ajatuksissa — nämä pitivät hänestä kiinni kuin kaksi varovaista kättä. Joka aamu hän meni lapsen luo, suuteli häntä ja sanoi:
— Huomenta, Aada, miten olet nukkunut yöllä?
Ja päivällä tuotti hänelle tyyntä iloa puhella hänen kanssaan ja kuulla, miten tytölle selvisi yhä enemmän asioita.
— Nyt hän ilmeisesti varttuu, Herra Jumala, totisesti hän varttumistaan varttuu, näin hän itsekseen mutisi, joka kerta kun tyttö oli kysynyt häneltä jotakin, mikä oli hämmästyttänyt häntä järkevyydellään. Jo tytön ollessa nelivuotias hän osti hänelle kuvakirjoja ja näytti ja selitti hänelle kuvia, ja nyt hän ei koskaan kulkenut iltakävelyllään yksin: Aada oli aina hänen kanssaan, ja molemmilla oli paljo yhteistä juteltavaa. Wilde puhui hänelle ruohosta ja kukista, lehmistä ja hevosista, kuusta ja tähdistä — kaikesta, minkä pienokainen saattoi nähdä ja kuulla. Jopa hän antoi hänelle oman lehmän ja kanan, ja suuri keltainen espanjalainen kukkokin lopulta joutui hänelle.
Kuusivuotiaana sai Aada alkaa koulunkäyntinsä. Tätä koulua piti eräs vanhanpuoleinen, herkkänauruinen neiti, joka aina käytti mustaa silkkihametta. Joka aamu oli Aadan lähdettävä ajaen kouluun tuon neiden kotiin, joka oli melkein neljänneksen matkan päässä Vorre-talosta. Wilden ajatus oli alussa, että joku talon rengeistä kyyditsisi hänet sinne, mutta vähitellen hän itse rupesikin kyyditsijäksi. Itsekin hän ihmetteli, että säännöllisesti ja täsmällisesti kävi häntä noutamassa kaksivaljakkoisilla kääseillään; muuten hänen usein oli vaikea saada aikaansa sopimaan. Kun oli erittäin kaunis ilma ja Wilde oli erityisen hyvällä tuulella, meni hän jalan noutamaan Aadaa. He kulkivat silloin kotia vihreiden puiden alla, jotka ojensivat toisilleen oksiaan yli lehtokujan. Aada kertoi isälleen kaiken, mikä oli tapahtunut koulussa, ja isä kuunteli tarkkaavasti.
Ensimäinen tapahtuma Aadan koulunkäynnissä oli hänen kukkoaapisensa. Tämä aapisen kukko oli nipasta napaan espanjalaisen kukon näköinen, olipa sillä silmässä tuo sama hymyilevä välkekin, kuin espanjalaisella. Mutta erityisesti oli merkille pantavaa, että tämä aapiskukko muni kosolta hänen patjansa alle, kun aapinen oli valmiiksi luettu. Koko juttu tapahtui seuraavasti: Isänsä neuvosta Aada pani aapisen pieluksensa alle, ja seuraavana aamuna hän siitä löysi hunajakakkua, suklaata, rintasokeria, rusinoita, manteleita ja leivoksia. Hän kertoi siitä aamiaispöydässä ja katsoi kysyvänä isäänsä. Tämä istui vallan levollisena ja virkkoi:
— Siinä nyt näet, teitpä hyvin kun panit sen siihen, kuten sinulle sanoin.
Ja kun Aada juoksi noutamaan mitä oli löytänyt, isä sanoi: