— Niin, sillä kukolla on kyllä ollut vaivaa viime yönä!
Mutta aamiaispöydässä seuraavana päivänä sanoi Aada:
— Kysyin eilisiltana Kathrinelta (Vorre-talon palveluksessa oleva eukko, joka lakaisi pihaa ja ruokki kanoja), ja hän sanoi: — Kukot eivät voi munia.
Mutta tähän vastasi Wilde, että aapisen kannessa oleva kukko ei ollut toisten kukkojen kaltainen.
Aada ei vielä ollut vallan varma siitä, oliko aapiskukko pannut namut pieluksen alle. Ja vähän väliä hänen mielessään sukelsi esiin epäluulo siitä, että kenties hänen isällään ja opettajattarella oli ollut jotain asian kanssa tekemistä. Niin juuri opettajattarellakin. Sillä eräänä päivänä, kun Aadan piti lähteä, otti tuo vanha nainen hänen päänsä käsiensä väliin, katsoi hymyillen hänen silmiinsä ja sanoi:
— No, Aada, kuulin, että kukko on muninut pieluksesi alle viime yönä?
— Mutta kukot eivät osaa munia, huomautti Aada.
Tämän kertoi vanha neiti Wildelle, kun hän ja Aada läksivät ajamaan kotiapäin, ja Wilde nauroi sille. Silloin alkoi Aada ajatella, että he varmaankin pitävät häntä pilanaan, ja oikeastaan hän ei ollut mielissään koko tapahtumasta.
Aada ei tuottanut opettajattarelle paljoa vaivaa. Hän istui hiljaa tunneilla, silloin tällöin hän tarkkaavasti katseli ympärilleen; jos joku käyttäytyi sopimattomasti, näytti Aada sitä ihmettelevän; tuntui siltä, kuin hän ei olisi sitä ymmärtänyt. Pihalla, väliajoilla, hän kernaasti kulki käsi kädessä pikku tytön kanssa, joka oli hänen paras ystävänsä. Leikkiessään ja juostessaan Aada osoitti omituista varmaa reippautta, ja hänen liikkeensä olivat pehmeät ja samalla levolliset; niitä leimasi ominainen urhakka sulous.