Kun Aada Wilde myöhemmin elämässä palautti mieleensä sitä aikaa, jonka oli asunut Vorre-kartanossa, muisti hän talon ja pihan ja ulkorakennukset isoine asumattomine huoneineen, senlisäksi hän muisti talon renkipojan, Perin, kanapiian, vanhan Kathrinen, ja kuskin, Iisakin, sekä vieraat, joita yhtenään tuli ja meni. Papinkin hän muisti, miehen, jolla oli ystävälliset kasvot suunnattoman suuren hatun alla, lääkärin, ryppyisen miehen, jota hän hieman pelkäsi, hän kun kiroili niin kauheasti. Kummallista kyllä, hän kaikkein viimeksi muisti talon alituisia vieraita. Päällikön, jolla oli leveät, punaiset kasvot, kapteeni Krusen, joka aina tuli niin tyynenä, sivellen ruskeata kokopartaansa, ja kaikkein viimeksi hän muisteli isänsä ystävällisiä kasvoja. Hänen Aada näki istuvan, epätietoista mistä syystä oikeastaan, korkealla selkänojalla varustetussa, ruskeassa, nahalla päällystetyssä tuolissa kulmahuoneessa, joka oli merelle päin.

Muuten hänen mieleensä parhaiten muistuivat kesät Vorre-kartanossa. Talvisin hänen täytyi paljo pysytellä sisällä, ja silloin päivät kuluivat hänen huomaamattaan. Mutta kesällä, kun kaiken ylitse liiteli lämmin ilma, kun kaikki oli hiljaista, kun ilma humisi kuumuudesta, ja hyönteiset lauloivat ja lehmä ravisti kelloansa, silloin häntä miellytti kulkea ulkona ja katsella ympärilleen. Kaikki kukat kasvoivat puutarhassa, niin että hän luuli sitä huomaavansa, ja vanhojen puiden siimeksessä versoi muutamia matalia yrttejä paksuine varsineen ja sienimäisine lehtineen.

Aada juoksenteli puutarhassa, niityllä ja metsän rinteessä. Hän katseli kukkia, istuutui niiden ääreen ja nyökkäsi niille, kumartui alas niitä kohti, niin että hänen pitkät hiuksensa valuivat alas kasvoilleen. Valkoisilla, keltaisilla ja sinisillä kukilla oli kasvot ja silmät, ja lehdillä oli sormet, ja kukat istuivat maassa ja osoittivat sormillaan ja kurkistivat ympärilleen. Ja hänestä tuntui, kuin olisi hän joskus ennen tuntenut kaikki nämä kukkaset. Ne olivat nuoria tyttöjä kukkien parissa. Ja ne paksut kukat, jotka kasvoivat metsässä, ja jotka haisivat pahalle ja hikoilivat, ne olivat kukkasten vanhoja eukkoja, sellaisia, joilla oli ristiraitaiset huivit päässä, ja jotka kernaimmiten istuivat paikallaan ja puhkivat.

Kaikista näistä Vorre-kartanon kukista muisti Aada kauimmin erästä vaaleanvihreätä lajia, jolla oli sametinkaltaiset pehmeät lehdet ja pienet punaiset kukat. Hän löysi sen eräänä päivänä paikasta, mihin aurinko paistoi vahvasti. Hänen sormissaan oli, hänen kosketeltuaan sitä, omituinen haju, joka ensi kerralla ei tuntunut hyvältä, mutta josta hän, vedettyään sitä useammin sieramiinsa, piti yhä enemmän ja enemmän, jota lopulta suorastaan rakasti. Hän kävi sitä joka päivä katsomassa ja painoi joka kerta sormeaan yhtä sen lehteä vastaan. Ainakin kuukauden ajan tuo kukka kasvoi siinä; mutta eräänä päivänä hänen tullessaan, roikkuivat sen lehdet, ja sen pieni kukkakimppu oli poissa, kukkaset olivat yhdessä tukussa kuihtuneina ja värittöminä. Aada oli pahoillaan sen kuolosta ja kävi sitten usein sen luona — hän oli kuullut useiden kukkien kuihtuvan, mutta taas puhkeavan esiin — mutta hän ei enää löytänyt sitä.

Sitten Aada usein ajatteli tätä merkillistä kukkaa. Kukkaa, jota ei koskaan enää löytänyt. Ja lopulta se muuttui hänen mielessään kuin hänen lapsuudekseen, ja kun hän sitten ajatteli näitä menneitä päiviä, palasi kukka aina mieleen, ja hänestä oli, kuin olisi tuntenut sitä omituista tuoksua, joka piili sen vaaleanvihreissä lehdissä.

VII.

Kun olemme hyvin nuoria ja vastikään olemme alkaneet kiinnittää huomiotamme aurinkoon, valoon, pimeään, kukkiin ja eläimiin, tuntuu meistä vielä, kuin kaikessa olisi elämää. Sentähden mitä uhkuvimmat sadut luonnon elävistä olennoista syntyvät lapsen asteella olevissa kansakunnissa, ja sentähden lapset niitä tajuavat ja niihin uskovat.

Kun Aada kuuli vanhan kanapiian, Kathrinen, kertovan tarinoita ihmisistä, jotka kulkivat metsässä ja kohtasivat eläimiä, mitkä puhuivat, ja tuntureita, jotka aukenivat, ja linnuista, jotka lauloivat tajuttavia sanoja, niin hän uskoi näihin taruihin. Hän luuli, että se varmasti oli elävä olento, minkä näki ja mistä kuuli kerrottavan. Tämä tunne ei ollut niin selvä päivällä. Enemmän yöllä ja hiljaisessa aamuhämärässä ja illalla, kun aurinko oli laskenut ja pimeä levisi. Mitä vuodenaikoihin tulee, tämä tunne viihtyi paraiten kesällä. Tuntuipa Aada tosin syksyllä ja talvellakin uskovan tällaiseen elämään, mutta silloin hän vaan kuunteli toisten kertomuksia siitä, sillä näiden vuodenaikojen äänet olivat hänestä liian äreät. Mutta, kuten mainitsin, kesäisin hän itse kuunteli luonnon elämää. Silloin oli yö niin valoisa ja taivas niin kirkas, kun se uinaili tuolla ylhäällä jonkun valkoisen tähden vilkkuessa. Aika katosi, niin että hän sen kuuli, ja yötuulesta joku hänen korvaansa kuiskasi. Ja jos hän joskus oli herännyt puoliyön aikaan, tuntia ennen kukon laulua, jos oli noussut ja katsonut ulos, hän useimmiten huomasi jotain, mikä näytti elävän, nyt kun tämä oli luvallista. Niityllä kiersi usvia piirissä, kerran, kahdesti tai moneen kertaan, kunnes yksi niistä erosi muista, kohosi ja katosi. Kaukana vilkkui tuli, joka sammui, ja sen sammuessa kuuli Aada huokauksen. Silloin Aadaa peloitti, sillä hänestä tuntui ympärillään olevan jotain, jota ei nähnyt, mutta jonka läsnäolon tunsi. Ja hän kömpi vuoteeseen, piiloittautui peitteen alle, kääriytyi vallan kokoon ja sulki silmät.

Lapsi pelkää merkillisesti kyllä jotain tuntematonta, mikä näyttää elävän ja vaikuttavan sen sieluun, jolla vielä on niin hento iho, kuin valkoisella kukalla, mikä äsken on versonut esiin maasta. Se ei vielä ole karaistunut elämään tämän maailman elämää, sentähden se hieman arkailee sellaista, mikä tässä maailmassa on vaarallista. Se ei vetäydy takaisin ammoittavan kuilun partaalta, se ei pelkää, jos sille näytetään teräväksi hiottua veistä, se hymyilee loikoessaan raskaan pyörän vieressä, joka seuraavassa tuokiossa voi sen murskata. Mutta se pelkää pimeää, ikäänkuin siinä olisi jotain, minkä se ennestään tuntee, jotain, mistä se ei vielä ole päässyt kyllin kauaksi. Mutta se loittonee siitä loittonemistaan ja kohoaa uuteen maailmaan, elämään. Ja maamme kukat muuttuvat sen omiksi kukkasiksi, joilla se itseään koristaa. Elämän kuningas, aurinko vihkii sen omakseen, kultaa sen posken ja paahtaa sisälle sen vereen tämän maailman vaistot, niin että se kumeasti haluten pyrkii luomaan maailmassa jotain elävää.

Ulkoapäin katsottuna se varttuu, hymyilee, nauraa, rupeaa haluamaan leipää ja lihaa, se saa raskaan unen, ja rakkaus tulee juhlineen: tämän maapallomme olento, ihminen, on elävässä toiminnassa.