VIII.
Eräs päivä tältä puoleksi itsetiedottomalta, puoleksi kirkkaalta ajalta oli erityisesti painunut Aadan muistiin: Se päivä, jona Martha täti tuli Vorre-kartanoon.
Aada oli kuullut puhuttavan siitä, että Martha tädin piti tulla; mutta hän ei ollut sitä sen enempää ajatellut. Eihän hän koskaan ollut nähnyt Martha tätiä, eikä tietänyt hänestä enempää, kuin että hän oli hänen äitinsä sisar.
Sinä aamuna, jolloin Martha täti tuli Vorre-kartanoon, Aada heräsi hyvin varhain. Se oli heinäkuulla, keskellä lomaa. Loiottuaan hetken ja ollessaan jälleen vaipumaisillaan uneen, hän huomasi, että oli levottomuutta pihalla. Hevoset potkivat, ja muudan mies torui. Aada meni ikkunan ääreen ja näki tallirengin, Iisakin, harjaavan harmaata ja ruskeata hevosta.
Aada oli nyt vallan hereillä. Hän jäi seisomaan ikkunan luo ja tarkasti Iisakkia, hänen harjatessaan hevosia. Renki teki sitä hitaasti ja veltosti, mutta Aada käsitti, että hän teki sen oikein. Hänen harjatessa toista, harmaata ja sävyisää, kaikki kävi hyvin, mutta kun alkoi harjata toista, ruskeata ja nuorta, jonka Aada muisti siitä asti kun se oli pieni varsa, se kävi huonommin. Sillä tuo ruskea hevonen oli levoton eikä pitänyt Iisakin harjasta. Se polki maata, niin että jymisi ja painoi miestä tallin seinää vastaan. Iisak, tuo paksu vanha mies, otti asian tyyneesti ja veltosti kuin edelläkin; hän tuuppasi hevosta kerran kylkeen, niin että se säikähti ja päästi hänet vapaaksi… Iisakin taas alkaessa, jälleen likistäen häntä seinää vastaan.
Aada kuuli nyt, että ulkona tiellä käveltiin, ja askelista hän päätti, että se oli hänen isänsä. Hän meni ovelle, raoitti sitä ja huusi ulos:
— Isä, isä, lähdetkö matkaan?
— Sinäkö se olet, Aada? En, minä vaan lähden kaupunkiin noutamaan
Martha tätiä.
— Tuleeko Martha täti tänään?
— Tulee, hän on kaupungissa.