— Enkö minä saa tulla mukaan, isä?
— Jos sinulla on siihen halua, niin voit kyllä, mutta sitten pitää sinun olla tuossa tuokiossa valmis.
— Tietysti heti.
Aada pukeutui ja hyppi ilosta päästä mukaan.
Kun hän tuli alas pihalle, ei Wilde vielä ollut saapunut; hän istui sisällä ruokasalissa ja joi kupin kahvia, syöden palan leipää, teroittaen emännöitsijän mieleen, että tämä pitäisi aamiaisen valmiina kun hän palasi tunnin kuluttua.
Hetkeä myöhemmin vaunut pyörivät tiehensä. Aada oli iloinen ja kysyi isältään paljon asioita ja malttoi tuskin odottaa vastausta. Tien hän hyvin tunsi, omituiset punaisiksi maalatut talot, jotka yksitellen tulivat näkyviin, ja suojaten metsätien seudun, mihin Aada katsoi tarujen kuuluvan, kuten tuontuostakin kuuli kerrottavan. Olihan siinä niin merkillisiä seikkoja, kuten suuri puu kummun luona, sen kummun, jonka alla oli kuullut monta sataa vuotta sitten haudatun sankarin. Ja sitten lampi, kirkas lampi, jonka pinnalla sudenkorennot lentelivät hopeanvälkkeisine siipineen, ja missä lumpeet uiskentelivat ja tulikonnat loikoivat hiljaa maassa.
Niukan puolen tunnin kuluttua he olivat kaupungissa. Wilde seisotti hevosen matalan yksikerroksisen talon eteen, hypähti alas ja meni sisälle. Vähää myöhemmin hän tuli ulos vanhanpuoleisen naisen seurassa, joka oli pyntätty moneen saaliin. Tämä nyökkäsi vakavasti Aadalle, ja kaikki kolme ajoivat takaisin.
Se oli Martha täti. Aada katsoi häneen ja tahtoi mielellään puhua hänen kanssaan, mutta sai vaivoin mitään sanotuksi. Tämä johtui kaiketi osaksi siitä, että hänestä tuntui, kuin ei hänen isänsä olisi puhunut tädin kanssa, kuin muiden ihmisten kanssa, ja että Martha täti puolestaan ei vastannut paljoa.
Lapset huomaavat kaikkea helposti. Aada oivalsi heti, että Martha tädissä oli jotain, mitä ei ymmärtänyt.
Aadan mielestä kovin pitkän ajomatkan jälkeen he saapuivat Vorre-kartanoon. Kotvaa myöhemmin he kaikki kolme istuivat aamiaispöydässä, ja kohta Martha täti meni ylös huoneeseensa eikä enää sinä päivänä tullut alas. Aada kysyi myöhemmin päivällä: