Aadasta tuntui kodikkaalta täällä. Hänestä oli hauskaa kuulla noiden neljän miehen puhelevan, jotka olivat niin erilaiset kuin kaikki muut; mutta Carstenin oli ikävä. Häntä ei ollenkaan huvittanut, että hänen kysymyksiään silloin tällöin ei kuunneltu.
— Aada, hän kuiskasi päivällisen jälkeen, lähtekäämme taas pian matkaan, nämähän ovat kauhean ikäviä. Katso tuota vanhusta, kuinka hän pöyhkeilee, katso kuinka hän kaikkein armollisimmin ojennaikse lausuakseen sanan.
Hän huomautti saman Wildelle, ja tämä virkkoi:
— No, eihän tätä kauan kestä. Kello 6 tulee se mies, jonka on määrä soutaa teitä ylös virtaa. Lepäähän niin kauan, onhan näillä Galteilla, mitä heistä muuten hekään muistuttamista, tyylikkäisyyttä.
Tunnin kuluttua tuli se Wilden alustalaisista, jonka piti olla heidän soutumiehenään. Heitettiin jäähyväiset. Äkkiä Öjvind Galte meni Aadan luo, josta kaikki kolme Galtea näytti pitävän, ja sanoi, kasvojensa kirkastuessa kauniista hymystä:
— Ottakoon siis morsian vastaan lahjansa.
Ja hän levitti leveän hopeavyön, vanhan takomatuotteen, jonka yksinkertaiset koristekuviot olivat riimukirjainten näköiset.
Kolme muuta Galtea seisoi nyökyttäen päätänsä, ja kun Aada oli kiinnittänyt sen vyötäisilleen, sanoi vanhin:
— Näkee, että hopea hänelle hyvin sopii.
Monet hyvästit vaihdettiin, ja Galte saattoi vieraansa valtatielle.