Mökkiläinen, jonka oli määrä soutaa heitä, lähetettiin ennalta joelle, ja Sakarias Wilde kyyditsi vastanaineet sinne. Täällä hän heitä hyvästeli ja sanoi toivovansa, että heillä olisi iloinen huviretki, pyysi, että muistaisivat katsella auringonnousua Lo-tunturilta, ja kuiskasi Aadalle liikutuksissaan, että hän siellä istuessaan ajattelisi, että isänsäkin oli siellä istunut. Hän heitti heille jäähyväiset, syleili ja suuteli Aadaa, joka nyt ensi kerran erosi hänestä. Jotta ei olisi joutunut liiaksi liikutuksen valtoihin, Wilde antoi heille hyviä neuvoja matkalle.
Aadan mieli oli raskas tänä ensimäisenä eronhetkenä, ja kun hän viimein nousi veneeseen, hän katsoi isänsä jälkeen, joka hitaasti käänsi hevosen, viittasi ja ajoi pois.
Soutaja, mökkiläinen, nimeltä Gonnar Flaa, pidättelihe lähellä rantaa ja otti virran avuksi, niin että kuljettiin nopeasti. Kuitenkin venematkaa kesti kolme tuntia, ennenkuin he saapuivat siihen taloon, mihin aikoivat yöpyä. Siellä he saivat illallista, panivat senjälkeen heti maata, vaipuivat oitis sikeään uneen ja nukkuivat kauan. Seuraavan päivän iltapäivänä, ajettuaan muutaman tunnin kääseissä ja kiivettyään muutaman tunnin vaivaloisesti jyrkkää tunturin rinnettä, he saapuivat korkealle siihen taloon, mihin olivat päättäneet asettua asumaan noiksi kahdeksi viikoksi.
Heillä oli siinä silmiensä edessä virkeä, jylhä tunturimaisema. Aivan lähellä taloa oli nurmikko ja puutarha. Tässä puutarhassa oli muutamia ruusuja, jotka oli sidottu kiinni keppeihin, jotta ei tuuli kiihtyessään olisi temmannut niitä pois mukaansa. Muutamia muitakin kukkia oli; mutta sekä ruusut että nuo muut kukat panivat, vaaleat kuin olivat, ajattelemaan vieraita häkissä olevia lintuja tai lämpimämmistä maista kylmempiin maihin tuotuja metsäeläimiä. Ne ikäänkuin eivät viihtyneet, ne näyttivät ikäänkuin kaihoavan pois. Ja kuitenkin ne Aadan mielestä olivat kauniit, kuten surunvoittoinen laulu, nuo vaaleanpunaiset kukat harmaiden kallioiden lomassa. Hän istui usein kauan ja katseli niitä ikkunasta. Siellä oli muutamia muita kukkia, jotka Sjur Aasen oli noutanut vielä ylempää tunturilta. Muutamia sinisiä tähdenmuotoisia kukkia. Mutta nämä näyttivät hyvin menestyvän. Niiden väri oli niin helakka, että ne suorastaan säkenöivät.
Ensimäisenä iltana Sjur näytti Aadalle Lo-tunturia. Se ei ollut varsin korkea harjanne, mutta jyrkkä; sen huippu oli sahalaitaisen kukonharjan näköinen, varsinkin nyt, kun ilta-aurinko värjäsi sen punaiseksi.
XXIII.
Aadasta tuntui tähän aikaan kovin kummalliselta tunturilla. Hän ei itse tietänyt, mikä häntä vaivasi. Mutta pohjalta kai tämä uusi olo oli siihen syynä: ollen poissa vanhasta kodistaan, sen huoneista ja niityiltä, hän oli miehen huostaan annettu, joka vaati häneltä sellaista, mikä itse teossa suuresti oli hänen luontoaan vastaan.
Niin, Aada oli pettynyt sen suhteen, mitä rakkaus hänelle oli antanut. Kuinka olikaan hän uneksinut toisenlaista lemmenunelmaa. Moni seikka oli hänelle ollut jotenkin outo, ja elämän rakkausjuhla oli hänen mielikuvituksessaan esiintynyt toisenlaisena. Hän oli herännyt, ja hänestä näytti kaikki niin muuttuneelta. Maailma ei ollut aivan sama, unelma oli haihtunut. Ja Carsten… Carsten ei ollut sama kuin ennen. Ei se, jota hän oli rakastanut. Hän ei enää joutunut pois suunniltaan hänen uljaista ilmeistään ja lämpimistä sanoistaan.
Aada oli alakuloinen. Hän kaihosi nuoruutensa päiviä, jotka olivat kuluneet selvinä ja kirkkaina. Silloin, kun hän ja isänsä olivat seisoneet käsi kädessä? Kun hänellä oli ollut oma kaunis huoneensa, johon ei kukaan muu ollut saanut tulla, kun hänellä oli ollut tuo valkoinen vuode, kun hän oli pannut maata odottaen elämää, joka häntä odotti, ja kun oli herännyt uuteen päivään, jolloin jotain saattoi tapahtua.
Eräänä iltapäivänä hän ajatteli itsekseen, totellen järkeään, joka hänellä aina oli ollut vahva: