Hän muisti nämä Martha tädin sanat ja huomasi, että se suru, jota hän nyt tunsi, oli helppo, ja että se oli havaittavissa ainoastaan sentähden, että hänen onnensa oli niin valoisa.
XXVIII.
Niin merkilliseltä kuin tuntuukin, Aada huomasi vähänväliä, ettei Carstenin mieliala ollut kuin ennen; hän ilmeisesti ikävystyi. Hän ei puhunut vilkkaasti ruokapöydässä, ja melkein joka ilta hän toi mukaansa kotia pari luutnanttia, joiden seurassa istui myöhäiseen yöhön. Joskus tapahtui, että hän tuli melkoisen päihtyneenä makuuhuoneeseen keskellä yötä ja melusi ja raastoi alas, kun ei löytänyt tulitikkuja. Tätä välttääkseen Aada sytytti pienen yölampun, joka alussa häiritsi häntä, mutta johon vähitellen tottui. Mutta jotenkin usein se paloi aamuun asti, kun Carsten humalapäissään ei ollut huomannut sitä sammuttaa.
Eräänä päivänä, kun Carsten istui eikä sanonut sanaakaan, Aada meni hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja sanoi tyynesti ja vilpittömästi:
— Carsten, mitä sinä ajattelet… et ole tähänasti sanonut minulle mitään… enkä minä ole sinulta kysellyt… Sinä olet muuttunut, Carsten, mikä sinun onkaan?
Hän nousi ja tallusti yli lattian. Hetken kuluttua hän alkoi puhua, kylläkin rehellisesti tuoden esiin syynsä:
— Suoraan puhuakseni, Aada, en pian enää voi kestää täällä-oloa. Olen menetellyt tyhmästi, ottaessani tämän paikan, sinunkin tähtesi. Tahdon koettaa päästä pois, niin pian kuin voin. Eikö totta. Oletko samaa mieltä?… Miksikö sitä hain? Sentähden, että luulin täällä olevan toisin, kuin mitä on. Minua on vedetty nenästä. On puhuttu jotain suuresta toisella puolen salmea olevasta metsästä, puolen tunnin soutumatkasta, missä muka on runsaasti riistaa, jäniksiä, metsoja ja riekkoja… pari vanhanpuoleista upseeria, isäni ystäviä, sanoi sen minulle… varsinkin toinen oli suuri valhettelija. Hän sanoi:
— Sinä voit elää kuten se nuori mies, mikä pohjalta olet, voit ratsastaa, metsästää, kalastaa, käydä seuroissa, milloin tahdot, ja olla yksin, milloin tahdot… No katsokaammehan tätä jänis-, metso- ja riekko-metsästystä… loruja, riista on sukupuuttoon hävitettyä… onhan tosin muutamia harvoja jäniksiä jälellä; mutta ne ovat vanhoja peloitettuja eläimiä, jotka kuuntelevat korvin, silmin, päin… Jumala varjelkoon minua, kun eläimet kuuntelevat… muutamia oikeita viimeisiä mohikaaneja, jotka lisäksi ovat välttäneet niin monen koiran ja metsästäjän, että ovat hyvin kokeneita ja että niitä on vaikea ampua. Niin, täten on metsästysmaiden laita… samoin on seuraelämän — eikö totta? Nuo salmen tuolla puolen asuvat perheet ovat aivan liian ikäviä, nuo virkamiesten rouvat, jotka juttelevat lastensa merkillisistä ominaisuuksista ja piikojensa irstailuista… sehän on suorastaan rahvasta. Minä vakuutan sinulle, etteivät he voi meistä ollenkaan pitää. Sinä ja sinun tyylikkäisyytesi suututtaa noita paksuja ja tyhmiä rouvia… Niin, minä vakuutan, en ole tahtonut sitä sanoa; mutta olen useammin kuin kerran nähnyt heidän rypistävän nenäänsä, kun sinä tulit sisään, ja sangen mykkinä he ovat katselleet sinun hamettasi, jota luonnollisesti pitävät käsittämättömän hienona. No, ja mitä tulee useimpiin upseereihin… niin on merkillistä, kuinka upseerikunnan mitätön osa on kokoontunut tänne… jokunen heistä kelpaa juomatoveriksi, siinä kaikki. Heissä ei ole jälkeäkään upseerimaisuudesta. Niin, niin on laita, tiedän, mitä sanon… ja lopuksi on edessä taas tuo: — Voithan olla itseksesi… myönnetään, myönnetään täydellisesti… mutta en luule nuorelle pariskunnalle olevan hyvä olla niin aivan yksin, täytyy olla säästeliäs rakkauteen nähden… täytyyhän sitä riittää koko elämäksi.
Aada ei vastannut mitään, hän sai ikäänkuin pienen iskun suulleen hänen viime sanoistaan. Hän ei kokonaan ymmärtänyt, mitä Carsten tarkoitti.
— Niin, jotain vaihtelua täytyy olla, hän lopetti.