Sanottuaan kerran, miksi ikävystyi, hän kävi entistään puheliaammaksi; mutta kaikki hänen puheensa pyörivät sen kysymyksen ympärillä, miten hän oli jaksava kestää tätä elämää täällä. Hänellä ei ollut toivoa ensi tilassa päästä muuttamaan, ja miten oli hän siis saava ajan kulumaan?
Kerran Aada ei malttanut olla halaamatta häntä ja katsomatta häntä silmiin sanoen:
— Kerran ei sinun ollut ikävä, kun me olimme yhdessä… minulla ei ole ikävä, mutta sinulla on.
— Rakas Aada, toistan vaan, mitä sanoin: Vaihtelu miellyttää.
XXIX
Mutta eräänä päivänä Carsten tuli kotia tuoden uutisen: konttorissa oli sinä aamuna ollut kirje hänelle vanhalta ystävältä, Nils Maagilta, joka kirjoitti, että hän kuukauden kuluttua aikoi tulla heillä käymään.
Carsten oli hyvin puhelias päivällispöydässä, ja päivällisen jälkeen hän käveli huoneessa ja puhui edelleen, kertoen paljon ystävästään:
— Nils Maag elää melkein kokonaan yksin. Hän on kyllä upseeri, mutta ei ole tehnyt paljoa tullakseen huomatuksi sotilasuralla. Hänellä on rahoja ja hän on melkein koko ikänsä ollut matkoilla… merkillinen ihminen… niin vaihteleva, milloin säännöllinen kaupunginherra, keikari, milloin sotilasinsinööri, joka kuljeksi yksinäisillä syrjäisillä seuduilla; hänessä on aina hieman runoilijaa:
Mun tieni erämaahan ilta johti,
ja mieli pyrki unta kohti…
Näin alkoi kaunis runo »Rautanaamari-miehestä». Tämä runo oli kuuluisa meidän piirissämme. Nils Maag lähetti sen meille Ranskasta…