Hän on samalla ritarillinen, oli ainakin ennen. Nyt, meidän demokraattisena aikanamme monet sellaiselle nauravat. Kerran hän saattoi naistuttavaansa tanssijaisista… hän ei mennyt hänen luokseen vaunuihin, huolimatta sadeilmasta, vaan seisoi ulkopuolella astuimella kunniavahtina. No niin, moni piti sitä käsittämättömänä… totisesti… miten voikaan vaatia, että rahvas ja hölmöt sellaista ymmärtäisivät; minusta se oli kaunista, minä ymmärsin, mitä hänen sisällään silloin liikkui.

No niin, nyt hänkin käsittäisi, jos joku sellaista tekisi, mutta itse hän ei enää tahtoisi sitä tehdä. Hän on kokenut, ehkä vähän väsynyt jo. Viime kerran kun olimme yhdessä, hän sanoi: — Oh, rakas ystävä, ritarien kuningatar on kuvittelua. Ainoa paikka, missä hän koskaan on ollut olemassa, on uskollisten mieshenkilöiden mielikuvitus. Hän on elänyt siellä hyvin ja kauan miesten yksinkertaisuudesta ja heidän hieman paisuneesta tunteellisuudestaan. Niin, nyt hän on kyllä hervaantunut… ja herkuttelija… se on hullunkurista hänessä. Ei mikään voi saattaa häntä niin huonolle tuulelle kuin se, että häränliha on huonosti paistettu… tai että hänelle tarjotaan huonoa punaviiniä… No, mutta hän on hieno sielu… ja tunteellinen sisimmässään. Muistan hänet hyvin, kun vanha raihnainen pappismies kuoli. Silloin kolme kalpeata tytärtä itki isänsä ruumiin ääressä. Nils Maag oli saapuvilla, ja melkein tietämättään nuo hylätyt tytär-parat nojasivat hänen, Nilsin, rintaan, ja silloin… silloin hän oli kaunis ja vakava, hän seisoi paikallaan ja taputti heitä, myötätuntoisena, mutta melkein kunnioittavasti — niin, hän on hieno sielu.

Aada istui kuunnellen. Hän ei ollenkaan ollut tyytymätön siihen, että
vieraita tuli taloon. Nämä kevätkuukaudet kuluivat niin hitaasti, eikä
Carstenin ystävän vastaanottaminen tuottanut minkäänlaista vaikeutta.
Olihan vierashuone täydessä kunnossa.

Muuten hän ei sen enempää ajatellut vieraan tuloa, kuin että hämmästyi, kun Carsten eräänä päivänä sanoi:

— Ylihuomenna Nils tulee.

Nils Maag saapui tuntia aikaisemmin, kuin mitä häntä hänen viime kirjeensä johdosta odotettiin. Seuraus oli se että Aada hänen tullessaan oli ulkona kävelemässä pikku Alfin kanssa. Kun hän palasi kävelyltä ja oli valmis vastaanottamaan talon vierasta, hän näki vieraan istuvan seurusteluhuoneessa keskustellen Carstenin kanssa. Se oli epäilemättä hän. Hän huomasi, miten innoissaan Carsten jutteli, toisen istuessa nyökäyttäen päätään ja hymyillen, kun Carsten kertoi jotain, mille itse nauroi.

Aada tuli sisään, ja Carsten esitti. Aada pyysi anteeksi, ettei ollut saapuvilla vastaanottamassa vierasta, ja hän vastasi puolestaan pyytäen anteeksi, että oli tullut näin umpimähkään, edes tarkoin mainitsematta tuloaikaansa. Näiden joutavien kohteliaisuuksien jälkeen keskustelu heti pääsi vauhtiin. Aada huomasi todella Nils Maagissa sitä ritarillisuutta, josta Carsten oli puhunut, ja hänen puoleensa vetävä olemuksensa ei ollut opittua, vaan hänelle luontaisen ominaista. Siitä johtui, että vaikka hän teki jotain, mitä ei ollut hienon käytöstavan sanakirjassa, se kuitenkin oli maukasta, siksi, että hän siihen painoi leimansa.

Iltapäivähetket kuluivat miellyttävästi. Käveltiin saarella ja katseltiin vanhan linnoituksen merkillisyyksiä. Palattiin mukana hyvä ruokahalu illallispöytään, joka odotti katettuna. Aada oli hieman utelias kuulemaan Nils Maagin arvostelevan ruokalajeja, mutta se ei tullut esiin muulla tavalla kuin että hän söi hämmästyttävän paljon noita jotenkin tavallisia ruokia. Pöydän ääressä muuten oltiin iloisia, molemmat ystävät ottivat esiin menneiden päivien tapaukset ja ihanuudet, ja hetken hyvä tuuli loi niihin väriä ja juhlallisuutta. Jonkun ajan kuluttua Nils Maag oli se, joka puhui kaikkein enimmin. Oli ilo kuunnella häntä. Hän puhui toisin kuin useimmat muut. Hän leikitteli helpommin sanoillaan ja osui paremmin oikeaan. Ja hän saattoi puhua koko joukon kevyttä ja vakavaa, koskaan laimenematta. Ja kaikki ne pienet kokemukset, joita kertoi kaukaisista maista, vaikuttivat täällä pienessä huoneessa saarella. Niillä oli eri viehätyksensä noiden kahden henkilön mielestä, jotka asuivat täällä syrjässä. Ja oivallista oli, että Nils oli tehnyt laajoja ja useita matkoja. Hän ei ollut kuin ne, jotka ovat tehneet matkan johonkin kaupunkiin, jonka kuvaamisessa eivät koskaan pääse loppuun. Hänellä oli niin paljon valittavissa. Ainoastaan se, mikä oli oivallista, pääsi esille. Sentähden saattoi istua niin turvallisena häntä kuuntelemassa. Kun hän toi esiin jotain, tiesi jo edeltäpäin, että se oli sellaista, mitä ansaitsi kuunnella.

Tiikeri-metsästys Intian metsissä korkeiden puiden juurella. Käynti
Pekingissä yönä, jolloin kaupunki oli valaistu juhlaa varten. Vuosi
Japanissa japanilaisen kansan keskuudessa, jolla oli alituinen hymy
huulillaan.

Sitten Ameriikasta: kaukaisia kalliovuoria, joilla oli europpalaiselle outo väri, putkimetsiä, jotka kalisivat tuulessa kuin parvi säliseviä sorsia. Aarniometsä ja siinä äänetön intiaani, joka kulkee kevyesti mokkasiini-jalkineissaan, intiaani-naisten yksitoikkoiset, surulliset laulut, joiden sävelet loihtivat esiin kuluneita onnellisia päiviä ja joita etupäässä kuuli, kun hämärä laskeutui ja ajatukset saivat lepoa uneksiakseen. Ja aarniometsän selittämättömät äänet puoliyön aikaan, huiluäänet, kirkuna, kellonäänet … ehkä tuuli, joka lauloi puun latvoissa.