Mutta näiden talojen ovi ei auennut vieraille. Useimmista nuorista henkilöistä kaupunki sentähden tuntui ikävältä ja omituiselta, elleivät tunteneet ketään kaupungin »Otava»-seuran jäsenistä. Se kuului kaupunkiin yhtä hyvin kuin kauppahuoneet ja tilanomistajat, sillä se edusti sitä huvitusta, sitä naurua ja hyvää tuulta, mitä täällä kosolta oli tavattavissa.
Tuota ryhmäkuntaa sanottiin yleisesti Otavaksi, sillä kun alussa oli ollut seitsemän jäsentä piirissään, ja kun nämä seitsemän usein näki yhdessä. Myöhemmin oli ystävysten luku vähentynyt. Yksi oli matkustanut pohjoiseen, ja yksi Chikagoon.
Ryhmäkunnan herrat oleskelivat paljon klubissa: talvella pienessä huoneessa, jonka erityisesti olivat vuokranneet, ja kesällä kauniissa klubipuistossa, missä löivät keiliä. Tai he istuivat huvimajan katolla, jota sanottiin torniksi.
Ennen he olivat asustaneet sisällä itse huvimajassa: suuressa valoisassa huoneessa, jonka seinillä riippui muutamia naurettavia vanhoja öljypainoksia entisen pörssin ajoilta, ja jossa oli mukavia keinutuoleja ja sohvia. Mutta heidän täytyi muuttaa sieltä pois, sillä selittämättömästä syystä tulivat seinät kesällä täyteen muurahaisia, tavattoman mustia ja ruskeita muurahaisia, jotka riippuivat suuret keltaiset munat kidoissaan kulkien aina kattoon asti, niistä ne silloin tällöin tipahtivat herrojen päähän. Mutta näitä muurahaisia nuo häiritsemättömyyttä rakastavat herrat eivät lainkaan voineet kärsiä, ja kun tuollainen hyönteinen putosi jonkun päähän ja syhytti häntä ja ruiskutti väkevää nestettään hänen niskaansa, hän keikahti pystyyn, raastoi tukkaansa ja käyttäytyi kuin hurjistunut ihminen ainakin. Alussa toiset nauroivat ystäviensä hyppäyksille, mutta kun lopulta jokainen oli saanut osansa (se, joka tätä kesti kauimmin, sai palkinnoksi kalloonsa kokonaista kaksi muurahaista, jotka ilmeisesti olivat aviopari), niin he muuttivat yksin voimin punssimaljansa ylös katolle, minne mukavat portaat johtivat, ja mistä heille aukeni näköala yli puiston..
He pyysivät klubin isäntää tekemään voitavansa, karkoittaakseen muurahaiset. Syyskesällä, kun illat kävivät viileiksi, he näet tahtoivat päästä takaisin tuohon huoneeseen. Isäntä oli alussa hyvin aulis, sätti muurahaisia paholaisiksi ja antoi pestä sekä voidella huonetta jauheella, jonka piti olla vahingollista muurahaisille. Mutta se ei kuitenkaan paljoa auttanut. Mutta kun herrat taas valittivat, isäntä löi asian leikiksi ja sanoi:
— No, mitä? Eiväthän ne totta puhuen ole muuta kuin viattomia hyönteisiä.
Eikä hän tehnyt asiasta sen enempää. Herrojen täytyi jäädä katolle, ja kun syyspuolella satoi, he siirtyivät pieneen sisähuoneeseen.
Ja sille kannalle jäivät asiat sitten. Sentähden istui nyt Otava joka kesäilta ylhäällä huvimajan katolla. Useimmiten he olivat siellä kaikki viisi; jos jonkun oli lähdettävä toisaalle, hän tavallisesti lähetti ystäville sanan, ettei voinut tulla.
Se, joka jotenkin aina oli saapuvilla, ryhmän vanhin ja johtaja, oli lakitieteen kandidaatti Frederik Rick. Hänestä mainittakoon ensin muutama sana, ja sitten kustakin erikseen.
Herra lakit. kand. Frederik Rick ei ollut voinut ajatella mahdolliseksikaan istua virastossa ja antaa monena vuotena perätysten jonkun virastopäällikön häntä komentaa. Eikä hänellä ollut sen huomattavampaa halua asianajotoimeen. Hänellä oli kaikeksi onneksi joltinenkin omaisuus, jonka oli perinyt muutama vuosi sitten kuolleilta vanhemmiltaan, laivanvarustaja Simon Rickiltä ja tämän vaimolta, omaa sukuaan Tönder, ja nyt hän antoi maapallon pyöriä ja päivien kulua, saattoipa silloin tällöin kehaista, että nyt siitä kai pian sai tulla jotain. Seuraus tästä kaikesta oli se, että Frederik Rick vielä kolmannellakuudennella ikävuodellaan yhä vaan oli lakit, kandid. Frederik Rick, ja että hän yhä vaan asui tässä kaupungissa ja vanhempiensa talossa, missä vanha uskollinen palvelijatar huolehti hänestä ja hemmoitteli häntä joka tavalla ja oli hyvin lempeä niihin hullutuksiin nähden, joiden hän käsitti käyvän laatuun, kun herra Rickillä oli talossa seuranaan naisia ja herroja.