— Tekisikö sinun mielesi matkustaa Parisiin tänä iltana, Hans? Saada lähteä tervehtimään veljeäsi?
— Ei toki, kiitoksia. Minulla on muita koloja rahoilleni.
— Sinun rahasi? Hui, hai! Pane ne pöytälaatikkoosi. Mutta lyhyestä tärkeimpään (Herra Peter Reinold viskasi lautasliinan pois, niin että punaviinipullo ja muutamat lasit kaatuivat kumoon), onhan se taivaan antama viittaus, että Örnin »Stella» lähtee satamasta tunnin kuluttua. No niin, ymmärrätkö? Me matkustamme heti. Ei sanaakaan, on kiire… Niin, sinä tulet mukaan, mitenkäs muuten! Mene heti Joelin luo ja käske hänen valjastaa hevonen. Käske sitten Barbaran tulla auttamaan minua panemaan tavaroita matkalaukkuun.
Herra Peter Reinold matkusti todella Parisiin, ja vasta kun hänen vaimonsa kirjeissään uhkasi tulla jälestä, hän palasi kotia yllään ylen uudenmuotinen puku, ommeltu kuin nuorelle keikarille ikään. Mutta alkuaikoina kotiapaluunsa jälkeen hän hyvin halukkaasti vihelteli iloisia lauluja ja jutteli salaa Hansin kanssa, jota rouva tuon Parisin-matkan jälkeen ei voinut kärsiä, ja jota sanoi »rengiksi».
Paljon olisi sanottavaa, jos tahtoisi kertoa kaikki näiden herrojen pienet urotyöt.
Mainittava on herra Randolf, joka mielellään koetti saada ihmisiä uskomaan mahdottomuuksia. Eräänä päivänä hän osti niin monta verimakkaraa, kuin suinkin oli saatavissa ja ripusti ne talonsa edustalla kasvavaan veripyökkiin. Hän käveli nyt talon edessä ja sanoi niille, jotka kohtasi — etenkin naisille, jotka ovat herkkäuskoisimmat — että nämä verimakkarat olivat kasvaneet esiin pyökistä samoin kuin omenat kasvavat omenapuussa. Ja tätä uskottiin, ja pari naishenkilöä pyysi istukkaita tuosta puusta, ja ne heille annettiin.
Herra Randolf oli rehti mies, iloinen ja avomielinen. Mutta herra Otto Ullgaard, jonka talo oli jotenkin lähellä suurta Blaa-jokea, oli pöyhkeä ja tavattoman suuremmoinen. Viime kemuissaan hän antoi kestitä vieraitaan puutarhassaan. Se oli juhannuksen tienoissa, ja ilma oli kaunis, niin että kaikki kävi hyvin, ja kaikki vieraat olivat tyytyväisiä, vaikkakin useimmat, ihmettelivät, ettei isäntä ollut saapuvilla. Mutta kun vähitellen ruvettiin huhuilemaan, että herra Ullgaard oli kieltänyt vierailtaan pääsyn itse taloon, väheni ilo melkoisesti. Eikä se parantanut, kun viimein nähtiin herra Ullgaardin istuvan isolla alttaanilla tirkistämässä vieraitaan, kuin olisivat he olleet merkillisiä eläimiä.
Yhdellä näistä maatilan herroista (en muista, kuka se oli) oli tapana viimeisinä ikävuosinaan lähteä ratsastamaan varhain aamuisin ja silloin puhaltaa merkillisiä toitotuksia metsästystorvestaan. Mutta tämä, samoin kuin edellä kerrottu pöyhkeyden esimerkki ja vielä moni muu omituinen seikka johtui siitä, että nuo herrat huomasivat, että vanhenivat ja että kuolema kuroitti pitkiä sormiaan heitä kouristaakseen.
Paitsi hyviä huonekaluja ja kauniita kukkia oli useilla näillä tilanomistajilla viinikellareja, joiden edessä täytyi nostaa hattua. Polvesta polveen he olivat jokaisen juhlallisen tilaisuuden johdosta piiloittaneet viiniä kellariin. Häissä neljäsataa pulloa, pojan syntyessä neljäsataa pulloa, tyttären syntyessä kaksisataa, hopea- ja kultahäitä vietettäessä he olivat siihen panneet viiniä, jota ei käytetty jokapäiväisessä elämässä, ja nämä viinipullot olivat kasaantuneet sinne hämähäkkien ja isojen päivänvaloa karttavien koirien parissa, nuo viinipullot, jotka oli ostettu juhlapäivän kunniaksi, juhlallisena yltäkylläisyytenä ja kullasta hohtavalla kukkarolla. Ja ne loikoivat siellä ja vanhenivat vanhenemistaan, tullen yhä jalommiksi, vaalenneita kummallisia viinilajeja, jotka puhuivat himmeää kaunista oraakeli-kieltä, jotka kuiskivat entisaikojen auringontäysinäisyyttä — pitkien päiväsarjojen muistoja — jotka loristen kertoilivat Reinistä, jotka mutisivat Loiresta ja Garonnesta. Ne loikoivat siellä, käyden yhä vaaleammiksi. Usein niillä ei ollut mitään määrättyä väriä. Kuten esimerkiksi eräs portviini-laji, joka oli yli sadan vuoden vanhaa. Kun vanha isoisänisä syntyi, jonka pitkäperuukkinen kuva riippui sirkkilöidyssä kehyksessä, silloin istutettiin tätä viiniä, silloin se punaisena hohti maassa, silloin se puserrettiin, silloin se kävi ja valui viimein pulloihin. Ja nyt … noilla viinipulloilla oli himmeä-piirteiset nimilaput, joihin oli kuvattu kolme Bakkuksen papitarta ja näiden alla koreili kömpelökirjaiminen nimi: Punaista Portviiniä. Kenties se kerran oli ollut punaista mutta kun nyt kaasi sitä lasiin, huomasi, ettei se enää ollut punainen, se oli harmaantunut, se oli samanväristä kuin vanha peltilevy — onko se ruskea vai keltainen? — Mutta se oli ihmeellisen kirkasta, ja se mutisi ja hyräili.
Rypäleistä tehty viini tuo mukaansa kesää. Se on moninaista ja vaihtelevaa: Iloinen samppanja tuikkii, burgundinviini uneksii, synkkänä ja alakuloisena, sherry on viileä ja selkeä syysaamu puistossa, ja jalo portviini on terveyden huumaus. Ja kaikki ne ovat auringonpalvelijoita.