— No, no, kaupunki on kyllä hyväkin monessa suhteessa, lopetti Carsten, ja onhan meidät asetettu tähän maailmaan, he, he, he, puutetta kärsimään.
III.
Carsten ja Aada tekivät käyntejään kaupungin lähistössä asuvilla maatilanomistajilla ja kaupungin virkamiehillä ja upseereilla. Ja ennen pitkää he saivat kutsut sinne ja tänne. Vanhan herra Randolfin luona he viettivät illan; mutta hänen seuransa ikävystytti, hän kun alituisesti ja yksinomaan puhui omista seikkailuistaan: miten kerran oli piessyt nimismiestä, ilman että tämä oli asiasta hiiskunutkaan, miten kerran oli ajanut kaupunkiin kaksi mullia vaunujen edessä ja miten kerran oli päästänyt kaikki vasikkansa metsään ja miten hän itse ja Otto Ullgaard olivat niitä metsästäneet. Hän näytti nyt ylen havainnollisesti Carstenille ja Aadalle, uhaten kaataa kumoon huonekalut, miten vasikat olivat juosseet pahanpäiväisesti ja miten ne olivat hyppineet sääret jäykkinä, kun luoti niihin osui. Ja lopuksi hän antoi melkein sopimattoman kuvauksen siitä, mitä ne säikähdyksissään olivat itsestään päästäneet.
Muutama päivä myöhemmin he kävivät Herra Reinoldin lesken luona; mutta ainoa, mihin tuo vanha nainen osoitti mielenkiintoa oli pitää silmällä, että hänen neljää koiraansa kunnollisesti pestiin. Hän juoksenteli edestakaisin talon ja pihan välillä ja torui pesijöitä.
Carsten pettyi toiveissaan saada näissä taloissa viettää miellyttäviä hetkiä. Todellisuudessa näiltä ihmisiltä puuttui nuoruutta. Nuo sisällä-eläjät olivat ryppyiset ja piiloon pannut kuin vanhat omenat.
Sitten he kävivät niinikään eräiden siviili- ja sotilas-virkamiesten luona, missä heillä ei ollut hauska eikä ikävä, missä eivät suorastaan istuneet toivoen, että pian pääsisivät pois — minkä itse teossa olivat tehneet herra Randolfilla ja leskirouva Reinoldilla — mutta minne eivät liioin ikävöineet takaisin.
Seuraus oli, että Carsten vietti useimmat hetkensä, jotka olivat vapaina, ulkopuolella kotiansa, Otavan herrojen parissa.
Mutta eräänä päivänä Aada kohtasi kadulla ystävättären kouluajoilta, Margrethe Bjelken, jonka kanssa usein välitunnilla oli kulkenut käsi kädessä, ja jota aina oli ihaillut hänen kullankeltaisen tukkansa ja suurten sinisilmiensä vuoksi. Heidän välillään ei oikeastaan ollut koskaan vallinnut lämmintä ystävyyttä, ja he olivat sillä ajalla, kun eivät olleet toisiaan nähneet, tuskin uhranneet toisilleen ajatustakaan, mutta kohdatessaan toisensa tässä kaupungissa, missä he molemmat oikeastaan olivat vieraita, he melkein syleilivät toisiaan. Ei kumpikaan ollut aavistanut, että toinen asui täällä. Niin, Margrethe olikin juuri muuttanut kaupunkiin ylempänä olevasta laaksosta, missä oli asunut sen kesän.
— Oi, rakas Aada, hän sanoi, minä niin suuresti kaihoan metsäilmaa… minun on usein niin vaikea hengittää.
Ja hän painoi hymyillen valkoista tavattoman kaunista kättänsä povelleen.