— Mieheni on tuolla alhaalla sillalla, hän jatkoi, tule mukaani, Aada.
— Mutta, Margrethe, oletko naimisissa?
— Vai etkö sitä tiedä, totta kai… hän kumarsi… saanko esittää sinulle konsulinrouva Lydersin, omaa sukuaan Bjelke… olen hyvin, hyvin tyytyväinen. Mutta hyvä Jumala, Aada, kuinka sinä olet ollut kauan poissa… Börgen linnoituksessa… niin tulehan nyt… toivon, että voimme seurustella. Onhan tämä kaupunki muuten sangen mukiinmenevä. Saatpa nähdä, että meidän tulee hauska täällä yhdessä… meillä on niin sievä asunto.
Aada meni ystävättärensä kanssa ja hänet esitettiin hänen miehelleen, konsuli Lydersille, vanhanpuoleiselle, varsin komealle herralle, joka oli tavattoman kohtelias. Tuttavuus oli pian solmittu, ja jo seuraavana iltana Aada ja Carsten olivat heillä pienessä piirissä talon parhaita ystäviä. Konsulin keittiö ja viinit tekivät Carsteniin suuremmoisen vaikutuksen.
Kun tulee vieraaseen kaupunkiin, kulkee kuurusilla, etsiessään tuttavuuksia. Pysähtyy milloin toisen, milloin toisen kohdalle tunnustellen. Muutamat hylkää, oltuaan heidän parissaan hetken, toisten seurassa viipyy ja ottaa heidät ystävikseen. Konsuli Lydersin perheeseen olivat Stahlit ensi kerran pysähtyneet. Seuraava talo, johon pysyvästi kotiutuivat, oli laivanvarustaja Ornen; mutta on tarpeellista heistä ensin mainita pari sanaa.
Laivanvarustaja Orne ja hänen nuori vaimonsa asuivat kappaleen matkan päässä ulkopuolella kaupunkia. Heillä oli koko talo omissa hoteissaan. Se oli yksikerroksinen talo, jossa oli kuusi huonetta, missä heillä oli enempi kuin riittämiin, he kun olivat paljon itsekseen. Kerran he olivat hakeneet hieman seurustelijoita, mutta olivat siitä herjenneet. Sillä kun kaupungin väki oli ollut vieraina laivanvarustaja Ornen talossa, ei oltu päästy oikeaan äänilajiin. Kun isäntä ja emäntä olivat ottaneet johdon, eivät vieraat oikein olleet seuranneet mukana; kun vieraat olivat ottaneet johdon, eivät isäntä ja emäntä olleet ymmärtäneet mitään. Laivanvarustaja Ornen kemuissa saatiin hyvää ruokaa ja hyviä viinejä. Isäntäväki oli rakastettavaa, ja kuitenkin puuttui tuo hyvä sopusointu — mistä se johtuikaan?
Kun vieraat menivät kotia sellaisista pidoista, he sanoivat toisilleen:
— No, nämä pidot aina ovat hyvin erilaisia… Eivät Ornen puolisot kuulu meidän joukkoomme, ei, se ei käy laatuun.
He olivat oikeassa; sillä laivanvarustaja Orne ja hänen vaimonsa eivät olleet sen kaupungin oikeita lapsia.
Tuo siihen aikaan varakas laivanvarustaja Orne oli köyhän miehen poika siitä kaupungista. Kansakoulussa, jota hän lapsena oli käynyt, oli opettaja kiinnittänyt huomionsa hänen hyviin lahjoihinsa, varsinkin hänen laskutaitoonsa, ja tämän opettajan välityksestä hän sai paikan puotipalvelijana rikkaan kauppias Peder Gamalin luona. Oltuaan tämän liikkeessä jonkun vuoden ja saatuaan hieman rahoja säästöön, hän matkusti Etelä-Ameriikkaan, ja nyt hän näytti olevan tietämättömiin kadonnut. Kului vuosi toisensa jälkeen. Ei kukaan kuullut hänestä puhuttavan. Opettaja ja Balduinin äiti luulivat, että hän kai aikoja sitten oli kuollut — saattaahan tässä maailmassa tapahtua niin paljon seikkoja — ja molemmat muuttivat siinä uskossa ollen manalle. Lopuksi ei kukaan enää häntä muistanut.