Mutta kun Carstenin ystävät näkivät hänen ja Balduin Ornen tulevan katua pitkin tai maantiellä, toisen vaaleaverisenä, huolellisesti puettuna, toisen laihana ja pakollisena, silmissään, nenässään ja viiksissään jotain, mikä johdatti mieleen tähystelevän kotkan — niin ystävät tervehtivät Carstenia naurunvälke katseessa, ja hän vastasi heille omituisesti hymyillen.
Ei kestänyt varsin kauan, ennenkuin alettiin mutista muutamia sanoja luutnantti Stahlista ja rouva Ornesta. Ilkeät kielet kertoivat, että he olivat olleet yhdessä uimassa, kaukana merellä, missä saattoivat olla kahdenkesken kuin huoneessa, missä voivat nähdä jokaisen, joka lähestyi aina peninkulman päästä. Olipa heidät molemmat niinikään tavattu kahdenkesken kävelemässä metsässä ulkopuolella kaupunkia.
Kun hyvät kielet huomauttivat, että Carsten oli itse Ornen hyvä ystävä… että hän paljoa useammin käveli miehen kuin vaimon kanssa, niin jatkoivat ilkeät kielet: juuri se oli merkille pantavaa, että hän käveli hänen miehensä kanssa. Luutnantti ei olisi ottanut sellaista ikävyyttä niskoilleen, ellei senkautta olisi ollut jotain voitettavissa… ei, juuri tuo ystävyys herätti epäluuloa… mitä ihmeessä oli luutnantti Stahlilla Ornen kanssa tekemistä?… Ei, asianlaita oli se, että hän luuli peittävänsä aikeitaan olemalla muka Ornen ystävä. Mutta hän erehtyi, siten hän vaan paljasti itsensä.
Carstenin ystävyys Ornen ja rouvan kanssa ei kuitenkaan ollut yleisenä puheenaineena. Ainoastaan harvat siitä puhuivat, eivätkä nämäkään rohjenneet sanoa mitään varmaa. Joka tapauksessa olivat molemmat, sekä Carsten Stahl, että rouva Orne, jos heillä oli joku rakkaussuhde, hyvin varovaiset ja viisaat.
Mutta yksi seikka oli aivan varma: sittenkuin Stahlin ystävyys oli alkanut, ei laivanvarustaja Orne enää koskaan tehnyt kauppamatkoja. Ne jätti hän liikeapulaisensa toimeksi. Ehkä hän lisäksi näytti huonommalta ja rasittuneemmalta kuin muulloin.
VI.
Aadan korviin ei saapunut ainoakaan niistä sanoista, joita puhuttiin hänen miehestään ja rouva Ornesta. Aada oli nyt onnellinen. Juuri tähän aikaan Alf alkoi käydä koulua. Aada oli hänen seurassaan ja torui häntä, kun hän ensi aikoina istui alinomaa itkien. Sillä sitä teki tuo uljas Alf, joka suureksi tultuaan tahtoi ruveta kenraaliksi. Niin, hän istui poraten siihen määrin, että se tarttui toisiinkin, ja lopulta istui viisi tai kuusi suu auki parkuen niin että kyyneleet valuivat silmistä. Aada ei tietänyt, mitä hänen piti tehdä. Oli kuitenkin hyvä, että koulun opettaja oli niin ystävällinen. Hän otti kaiken tämän hyvin suopealta kannalta. Hän toisti toistamistaan:
— No niin… onhan se joka tapauksessa merkki siitä, että pojallanne on hyvä laulun ääni, rouvaseni.
Muuten Alfin rohkeus ainoastaan ensi aikoina oli näin huono. Käytyään koulua viikon, hän jo oli koko rohkea. Aadan oli tapana tulla kouluun tunniksi joka aamupäivä katsomaan, miten pojan laita oli ja kuulemaan, miten häntä kuulusteltiin.
Alfin aapisen kannessa oli kukko samoin kuin Aadan pienenä käyttämässä aapisessa. Ja kuten saattaa ajatella, Alf sai kukolta namuja, kun aapinen oli loppuun luettu. Aada luuli, että hän kysyisi äidiltään tätä asiaa, niin kuin Aada oli isältään kysellyt; mutta eipä Alf sitä tehnyt. Hän söi kaikki makeiset yhdellä kertaa, ja välitti viis siitä, oliko kukko ne muninut, vai ei.