— Katso, tuolla tanssii Stahl, nyt tahdomme saada hänet tänne, en ole puhunut melkein ainoata sanaa hänen kanssaan koko tänä iltana, odotapas vähän, niin tuon hänet tänne.
Rouva Lyders kohtasi luutnantti Stahlin, juuri kun hän oli saattanut rouva Ornen hänen paikalleen. Hän kuiskasi hänen korvaansa:
— No, pidättekö niin paljon rouva Ornesta? Tietysti hän on kaunis, ja kun hänelle huomauttaa sitä, niin kuin te sitä hänelle huomautitte hetki sitten, niin hän ei suinkaan ole tyhmä… silloin hänelle varmaankin on paljo älyä… jokainen on kykenevä, kun vaan pääsee omalle alalleen. Mutta te olette varomaton, luutnantti Stahl… muistakaa, ettei teidän pidä paljastaa sellaisia pieniä mielettömyyksiä koko maailmalle. Tiedättekö, että minä hädin tuskin sain Aadan estetyksi sitä näkemästä… minun täytyi noutaa salama selkeältä taivaalta saadakseni hänet katsomaan toisaalle.
Hän nauroi:
— Olisittepa vaan nähnyt, kuinka minä näyttelin. Herra tietää, mitä Aada olisi tehnyt, jos olisi nähnyt tuon hakkailun, jota harjoititte… niin tiedättekö, sellaiset silmät, sellainen hymy ja sellaiset kädenpuristukset saattavat merkitä ainoastaan yhtä seikkaa. Nyt ei siitä sen enempää…
— Tässä hän nyt on, Aada, nyt hän on luvannut koko tunnin ajan pitää meille seuraa.
V.
Stahlit seurustelivat edelleen vieraina laivanvarustaja Ornen talossa. Tämä koskee kuitenkin etupäässä Carstenia. Sillä Aada liittyi yhä enemmän rouva Lydersiin. Carsten meni silloin useimmiten yksin Orneille. Joko hän istui heidän kodissaan, tai meni kävelylle heidän kanssaan. Hänet nähtiin kahdenkesken rouva Ornen seurassa, mutta hyvin harvoin. Paljoa useammin nähtiin hänet yksin Balduin Ornen seurassa. Usein he molemmat kävivät yhdessä metsällä ja tulivat kotia metsälaukku täynnä rastaita, joita oli viljalti puissa ulkopuolella kaupunkia. Silloin tällöin he olivat yötä jossakin talonpoikaistalossa maalla.
Näiden molempien miesten ystävyys oli omansa herättämään ihmettelyä; sillä pohjaltaan he soveltuivat varsin vähän yhteen. Eivätpä he edes voineet jutella keskenään, kuten ystävillä on tapana. Useimmiten oli heidän välillään vallan äänetöntä. Sitten toinen vaivaloisesti ryhtyi keskusteluun, ja toinen iski siihen kiinni ja pani parastaan. Mutta ei auttanut, vaikka molemmat kuinkakin olisivat ponnistelleet. Kotvan kuluttua he olivat vaiti taas.
Carsten Stahlilla oli muuten jonkunmoinen vaikutusvalta Balduin Orneen. Kun hän jotain ehdoitti, Orne aina myöntyi, silloinkin, kun ensin itse oli ehdoittanut jotain muuta.