Hän sai, mitä ei ollut uskonut, unta tuona ensimäisenä yönä, ja herätessään aamulla hän ensi hetkellä luuli olevansa Carstenin luona. Mutta sitten vyöryi koko totuus hänen ylitsensä. Tuska kouristi hänet, syvä ja kauhea — kuin kuolontuska.
Tuntia myöhemmin hän matkusti eteenpäin. Silloin tällöin hän katseli ympärilleen; mutta enimmän ajan hän istui hiljaa. Poika oli sama, joka viime kerralla oli kyydinnyt hänet Vorre-kartanoon ja sanoi monta kertaa: — Rouva oli paremmalla tuulella viime kerralla. Hän ei siihen vastannut. Lopulta poika alkoi laulaa samoja lauluja kuin silloin, ja jotka silloin olivat herättäneet hänessä hilpeyttä; mutta hän huomasi, etteivät ne nyt olleet paikallaan, ja vaikeni kerta kaikkiaan.
Kun Aada saapui Vorre-kartanoon, täytyi hänen paneutua vuoteeseen. Hän oli muutaman päivän hyvin heikko. Lääkäri tuli ja antoi hänelle vahvistavia lääkkeitä. Kuudentena päivänä hän nousi vuoteelta ja saattoi taas kävellä talossa, puistossa ja Vorre-kartanon lehtokujassa.
IX.
On päivä, jolloin taivas ei ole yhtä korkea kuin ennen, jolloin se lepää synkkämielisenä, mutta silti sinisenä. Päivä, jolloin kukat eivät säteile kuten ennen, jolloin ei kevät tule tuoden mukanaan elämäniloa, ja jolloin kesän loisto tuntuu rasittavalta. Päivä, jolloin jotain on poistunut, mikä ei koskaan palaa.
Ihana, kalpea syksy! Olet kaunis, sillä kuolosi on lempeä. Jo kauan on syyskesä ennustanut tuloasi lyhyemmin päivin ja pimeämmin öin. Viimeiset kukat ovat kukkineet, puiden lehdet ovat kellastuneet, tutut tähtikihermät ovat nousseet merestä — silloin tulee kuura hiljaisena yönä ja punoo metsät ja puistot hienoihin hopearihma-verkkoihinsa, ja lehdet varisevat.
Ihana, äänetön rauha vanhalla miehellä ja vaimolla, jotka katsovat eteensä ja odottavat viisasta Kuolemaa, joka oikeimmiten tahtoo heidän parastansa.
Mutta usein syksy saapuu liian aikaisin, usein tulee myrsky ja kuolema keskellä kukoistavaa kesää. Usein kohoaa taivasta kohti liian kovan tuskan nostama huuto…
Aada käveli Vorre-kartanossa. Yksi ainoa polttava suru. Hän ei huomannut hetkien kulumista, ei aamua eikä iltaa. Hän kulki tietä pitkin päivä päivältä. Hän ei ymmärtänyt, että tämä oli tapahtunut.
Niin täydesti hän oli antautunut hänelle, jota rakasti. Päivin hän oli antanut hänelle hymynsä, naurunsa ja ajatuksensa. Öisin hän oli antanut hänelle kaiken rakkautensa, kaiken hellyytensä. Ei hän edes ollut peittänyt ruumistaan häneltä. Olihan hän ollut kokonaan hänen omansa.