— Olen viime päivinä ajatellut, että laitani on niin, kuin sanoin. Niin, vaikka nyt saisin tietää, että kaikki… kaikki, minkä näin sinä päivänä, oli unta… Jos saisin tietää, ettei se ollutkaan totta… jos saisin tietää, että Carsten koko tuon ajan oli ollut minun… että hän koko sen ajan oli ollut minun, niinkuin minä hänen, niin iloitsisin kyllä… mutta en kuitenkaan voisi iloita niin kuin ennen. En olisi kyllin vahva siihen… Ei, ei, en saata koskaan tulla samanlaiseksi kuin ennen… Ei, setä Bög, luulen, että tämä on kuristanut kuoliaaksi jotain sisälläni.
Ja äkkiä tuntui, kuin näiden sanojen totuus olisi ollut ilmielävänä hänen edessään, ja ensi kerran koko tällä ajalla hän itki… niin, hän nyyhkytti niin, että koko ruumiinsa värisi.
* * * * *
Kun hän illalla meni huoneeseensa, hän istui kauan, ennenkuin riisui vaatteensa, ja yöllä hän loikoi vuoteessaan saamatta unta, ja vaipui vähitellen horrostilaan, joka ei ollut unta, vaan kuolonväsymystä, jonka alaisena hän kuitenkin eroitti erityisiä ääniä: hän kuuli hiiren nakertelevan seinässä, kukon kiekuvan — kummallista kaikua yössä.
Usein hän avasi silmänsä ja heräsi kokonaan, kavahti istumaan vuoteeseen ja katsoi kelloa. Tai katsoi hän ikkunaan päin, nähdäkseen alkoiko päivä jo valjeta.
Kun kuutamoyöt tulivat, hän loikoi katsellen valkeita kuvioita, jotka muodostuivat lattialle kuun säteistä. Ne siirtyivät hitaasti lattialla. Joskus hän loikoi tuijottaen niihin, kunnes hänen silmiinsä koski.
Silloin tällöin hän ajatteli kuluneita öitä, jotka oli viettänyt aistihuumauksessa. Hän ajatteli niitä jonakin etäisenä, jonakin käsittämättömänä, toisen maailman menneenä ilmestyksenä. Hän ei enää niitä himoinnut; sillä hirveä tuska oli kukistanut hänen valoisan hehkunsa. Suru oli painanut hänen elinhalunsa maahan ja tukahuttanut sen.
Aada olisi voinut löytää paikkoja, missä olisi voinut itkeä onnenaikojen muistoja. Hän tekikin sen muutaman kerran; mutta kun huomasi, miten muistot tekivät hänet pehmeäksi, kun ne palautettiin kyynelin, oli hänellä kylliksi voimaa vastustaa antaumusta niiden tuuditeltavaksi. Hänen sisimmässään oli jotain — oliko jotain sen voiman tapaista, minkä oli saanut avaroilta mailta, Bö-tunturilta ja Vorre-metsästä? — sellaista, mikä käski hänen pysähtyä ja kohtaamaan muistoja ja katselemaan niitä silmät auki ja ilman kyyneliä. Ja hän kohtasi ne, ja ikäänkuin kysyi niiltä, mitä ne hänestä tahtoivat. Alussa hän tosin oli heikko, mutta joka kerta hän tuli vahvemmaksi, kun tällaisessa mielentilassa ollen jälleen kohtasi nuo muistot. Ja ne lauloivat joka kerta heikommin hänen korvaansa. Ja totta puhuen hän tappoi muistot yksitellen.
Niin oli se pian täytetty, ja se päivä tuli, jolloin hän sai työnsä valmiiksi. Jolloin kaikki pehmeät sanat ja kaikki väririkkaat muistot olivat karkoitetut. Siitä Aadasta, joka oli säteillyt, oli nyt jälellä nainen, jonka hartiat olivat kapeat ja jonka silmät olivat väsyneet. Yksi niistä, joilta säteilevä rakkaus on kuollut; mutta jotka sensijaan ovat saaneet hiljaisen hellyyden, mikä uskollisen käden tavoin suojelee niitä, jotka ovat sille rakkaita.
Itseään unhoittava tytär tuki nyt raihnaista isäänsä, ja kalpea, vaaleatukkainen äiti helli poikaansa.