Muuten näyttäytyi varmoja merkkejä siitä, että hän oli elänyt aikansa. Hänen muistinsa petti ja silloin tällöin hän oli jotenkin itsepäinen. Mutta toiste hän taas oli mitä rakastettavin, ja silloin hän kyllä tunsi, ettei aina ollut, niin kuin olisi pitänyt olla. Koko hänen menettelynsä oli noina hyvinä päivinä anteeksi pyyntiä.
Aada oli joka päivä hänen kanssaan kävelyllä. Hän vei hänet jollekin lähistössä olevalle penkille, niissä ilman ollessa suotuisa, istuivat keskustellen. Tapahtui tällöin että Wilde kutsui luokseen ohikulkijoita ja puheli heidän kanssaan hetken, vaikka ei heitä tuntenutkaan. Usein ne olivat vanhoja talonpoikia, joilla oli ryppyinen iho, puoliavoin suu, vaaleahkot silmät. Heidän siinä seisoessa puhelemassa, niin tyyneinä, niin valmiina kaiken suhteen, Aada äkkiä huomasi, mitä ei koskaan ennen onnenpäivinään ollut nähnyt, nimittäin ettei tämä rahvas elänyt hyvissä oloissa.
Jos ohikulkija oli Vorre-kartanon alustalaisia, pysäytti Sakarias Wilde hänet aina ja kyseli hänen toimeentuloaan. Varsinkin hän mielellään ajomies Iisakin kanssa puheli säästä.
— Tänään on mainio ilma metsälintujen ampumista varten, saattoi Iisakki sanoa. Auringonnousunaika tulee olemaan kirkas.
(Tämä puhe metsälinnuista oli jälellä niiltä ajoilta, jolloin Sakarias
Wilde ja kapteeni Kruse olivat metsästäjiä, ja jolloin he kysyivät
Iisakilta neuvoa ilmaan nähden.)
Tai saattoipa Iisak sanoa:
— Tänään ei kannata lähteä metsälle, sillä lähestyvätpä ilmat, jotka tulevat viipymään kauan. Sillä tulen juuri Böhrig-harjulta, ja mustaa on lännessä ja lähemmäksi se tulee. Aloin jo huomata sitä eilen illalla.
— Mutta eilen oli kaunis ilma.
— Niin oli. Mutta tähdet tuikkivat ihanasti, ja monet liekehtivät keltaisina, punaisina ja sinisinä… ja se merkitsee myrskyä yläilmoissa… ja kohta se on täällä, sillä se laskeutuu alemmaksi…
Näin kuluivat päivät ja vuodet.