Mutta eräänä kevätpäivänä — Sakarias Wilde kävi silloin kahdeksattakymmenettä — hän läksi kävelemään päivällisaikaan, ilman että Aada oli mukana, ja kun aurinko paistoi hyvin lämpimästi, hän riisui takkinsa ja istuutui lepäämään kivelle tien laitaan. Mutta talvi piili tuossa isossa kivessä, ja talven jäätävä viima liikkui niinikään tuulessa, joka silloin tällöin puhalsi, kun aurinko meni pilviin.
Vanha mies tunsi äkkiä jäätävää kylmyyttä… häntä paleli, niin että värisi ja että hampaat kalisivat.
Hän luuli itse, että se vaan oli yleistä pahoinvointia. Mutta seuraavana aamuna hän oli hyvin sairas. Lääkäri noudettiin ja hän selitti heti, että Wildellä oli keuhkokuume, ja että oli hyvin epäilyttävää, oliko hän voittava tämän taudin.
Näyttäysikin ennen pitkää, että tauti johti kuolemaan. Vaaleaverinen Sakarias Wilde, joka aina oli kovin pelännyt kuolemaa, sama mies makasi nyt ja odotti sitä sangen levollisena. Näytti siltä, kuin olisi hän iloinnut tästä kuolemasta, tuosta hitaasta solumisesta toiseen maailmaan…. Tuntui siltä, kuin olisi hän iloinnut siitä, ettei halvauskohtaus sentään ollut saanut häntä nujerretuksi.
Kuolinpäivättään hän sanoi Aadalle, joka seisoi hänen vuoteensa ääressä:
— Kuten tiedät, tyttäreni… täytyy meidän kerta lähteä täältä…
— Täällä tulee ilo ja täällä tulee suru.
— Sinä olet tuottanut minulle paljon iloa.
Hetken kuluttua, Aadan polvistuessa vuoteen luo, hän jatkoi:
— Koti on onni… Ilman kotia ei mitään onnea…