— Rakas Aada! Sinä ja Carsten Stahl olette eräässä suhteessa käyttäytyneet hienosti ja järkevästi siinä, että ette ole tehneet asiaanne julkiseksi avioeron ja sentapaisen huomion herättämisen muodossa. Sillä huomiotahan se herättää, kun moista tekee. Kuinka tuo onneton juttu on valunut hiekkaan! Vielähän moni Sandbyssä kulkee siinä luulossa, että rouva Stahl asuu isänsä luona, hän kun ei siedä meri-ilmaa. Ja että hänen miehensä käy häntä tervehtimässä, kun hänellä on aikaa… sillä Carsten Stahl matkustelee joskus… Mutta (hän hiljensi äänensä) rouva Orne on poissa… Herra tietää minne hän on joutunut. Orne on silloin tällöin kaupungissa. Hän matkustelee paljon.
Kaiken tämän puheen aikana valtasi Aadan jokin seikka, jonka kanssa hän ei halunnut yhteyttä. Vastahakoisesti hän tahtoi kuulla enempää. Hän sanoi sentähden pian:
— Rakas Margrethe… muista, etten minä ole tottunut puhumaan näin paljon täällä maalla. Olemme jutelleet niin kauan. Levätkäämme nyt vähän.
— Tietysti, olet oikeassa, Aada, olet oikeassa, rakkaani. En minäkään pidä liiasta puhelemisesta… ohhoh, minulla usein on niin kova hengenahdistus.
Hän painoi, samoin kuin Aadan viimeksi ollessa hänen seurassaan, valkean kauniin kätensä povelleen. Hän teki sen tavalla, joka osoitti, että hän tiesi tämän liikkeen pukevan häntä.
Molemmat ystävättäret menivät aikaisin levolle. Seuraavana aamuna rouva
Margrethe Lyders matkusti eteenpäin.
XII.
Pieni tumma höyrylaiva liikutti rattaitaan varovasti. Se ei ollut turvallinen: sillä sen kulkuväylässä — se oli Sandbyn itäisen satamansuun puolella — oli monta pientä salakaria, ja sumu oli sinä päivänä tullut mereltä päin ja oli tehnyt ilman sakeaksi ja pimeäksi, vaikka kello ei mela ollut muuta kuin viisi iltapäivällä.
Kapteeni, joka oli vakava ja tunnollinen mies, huusi alas putkeen: — Puolivauhti! Ja hän puhkui rasittuneena ja tuijoitti eteensä, kääntäessään peräsinratasta milloin toiselle, milloin taas toiselle puolelle. Vihdoin saapui perämies, joka juuri oli ollut lippuja myymässä, ja tuli hänen sijaansa. Ja nyt molemmat seisoivat vieretysten ja katsoivat, missä Kynsin valotorni, »kaupungin varoittaja» pisti esiin sumusta.
Tämä höyrylaiva oli oikeastaan lastialus. Matkustajia ei ollut monta. Muutamia talonpoikia ja ruotsalaisia kalastajia; viimemainitut paksut iislantilaiset takit yllä, seisoivat etukeulassa, ja kannella kulki edestakaisin kaksi kaupunginpukuista herraa. Muita ei ollut.