Ilma kävi pimeämmäksi ja kylmemmäksi. Useimmat talonpojista ja kalastajista jäivät seisomaan paikoilleen; mutta molemmat herrat menivät kajuuttaan, jota ensiluokan matkustajat käyttivät tupakkahuoneena. Siinä he istuutuivat. Ohuen lautaseinän läpi virtasi sisään lämpöä pannuhuoneesta. He nojasivat molemmat tätä seinää vastaan ja pudistelivat itseään täynnä mielihyvää. Sitten he sytyttivät sikaarinsa ja puhelivat yhdessä. Tasaisesti ja tyynesti tulivat sanat, kuten on laita, kun keskustelijat ovat hyviä ystäviä ja tyytyväisiä oloonsa. Ensin he puhuivat yksityisasioista, mistä ilmeni, että toinen oli tullivirkamies, toinen asianajaja-apulainen, molemmat sillä haavaa asuen läheisellä satamapaikalla; lisäksi, että asianajaja-apulainen oli syntyisin Sandbystä ja sitten että he nyt olivat matkalla kaupunkiin ottaakseen osaa juhlaan, jota vietettiin samana iltana, sen johdosta, että klubi-seuran perustamisesta oli kulunut puolisataa vuotta.

— Naurettavaa, sanoi asianajaja-apulainen nauraen, että noiden molempien vanhusten pitää olla mukana… Muuten luulen, että kaikki on hyvin onnistunutta… mutta että nuo vanhukset on kutsuttu… ja vielä lisäksi kunniavieraina… se on totisesti nurinkurista.

— Nuo molemmat vanhukset? Kutka ne ovat?

— Kaksi ukkoa. Vallan nuorina he olivat mukana perustamassa klubia. Ne ovat lihan-vientimies… entinen suolalihan-vientimies Smuk ja eräs vanha herra Grunck… myöskin joku entinen… luullakseni viinikauppias.

— No… mitä muuta merkillistä heissä on?

— Toista, lihan-vientimiestä Smukia… sanotaan ystävien kesken Yorkshir-siaksi. Sen nimen hän sai monta vuotta sitten. Muuan teurastaja Sandbyssä oli ostanut mustan yorkshir-sian, joka loikoi laatikossa ja jota monet kävivät katsomassa. Silloin tuli taidemaalaaja; hän oleskeli ulkopuolella kaupunkia ja maalasi Otto Ullgaardin talon kuvan — sitten hän tuli ja kurkisti alas laatikkoon ja sanoi:

— Mutta tuossahan makaa lihanvientimies… Hyvää huomenta, Smuk!

Ja silloin kaikki luonnollisesti nauroivat, niin että heitä hikoitti.
No, ei se ollut hullummin sanottu. Onhan mies jotenkin sennäköinen.

— Entä toinen, jatkoi apulainen, ja nauroi vielä kovemmin, hän on totisesti kuin piru itse!… se on viinikauppias Grunck. Hänet saatiin hinatuksi alas siitä huoneesta, missä hän viimekuluneena kymmenenä vuotena on istunut ja päästänyt ääniä… käsität, minkälaatuisia. No, ei hän sille mitään mahda; se on kivulloisuutta hänessä, ja tohtori mainitsee sitä latinalaisella nimellä. Ja voihan hän siitä huolimatta olla kunniallinen porvari. Mutta… mitä? Esittää sellaista juhlalliselle seuralle? Tietysti… kun tuo kivulloisuus mainittiin toimikunnalle, jolta kysyttiin, mitä aiottiin tehdä, jos nuo äänet kuuluisivat juhlassa, niin herrat kynsivät korvallistaan ja päättivät jättää miehen kotia. Mutta eihän silloin liioin käynyt laatuun pyytää Yorkshir-sikaa… eihän hänkään ollut mikään loistokappale. No hyvä, molemmat pyyhittiin luettelosta. Mutta eipä se vaan käynyt niin helposti. Sillä Yorkshir-sika pitää hyvästä ruuasta ja juomasta. Ja kun hän vainusi, ettei puolisatavuotis-juhlaa vietetä ilman kumpaakaan, niin… niin hän meni klubin johtokunnan luo ja nosti suuren melun siitä, ettei häntä oltu kutsuttu. Ja lopuksi sekä hän että tuo toinen äänekäs herra sai kutsun.

— No… ketä muita siellä vielä tulee olemaan? Enhän minä tunne melkein ketään.