— Ei se tee mitään. Kyllä sinä tulet tutuksi. Niin, ketä siellä onkaan?
Siellä on esimies, konsuli Sparr, jonka sinäkin tunnet… ja kapteeni
Tambs ja kandidaatti Rick, hyvin tunnettu mies kaupungissa… niin ja
sittenhän siellä on kapteeni Stahl.
— Kapteeni Stahl? Kuinka? Onko hänkin siellä?
Hän oli komentajani kun harjoittelin kesäkentällä. Minusta tuntuu… kuin olisi hän, miten sanoisin? kylmän näköinen. Oletko sinä nähnyt hänet? Pane merkille ne silmät; ne ovat totisesti kylmät. Melkeinpä tahtoisin sanoa: salakavalan kylmät.
— Niin, se on kyllä totta.
— Muistan, kuinka hän kerran näki sotamiehen pyörtyvän. Niin, mies kaatui pitkäkseen maahan. Silloin huusi Stahl, niin kuin huudetaan koiralle: ylös siitä! Ei mitään kujeita! Ei mitään ilveilyä!… no ei se ollut ollenkaan ilveilyä… Sotamiehellä oli sydänvika… kuoli parin päivän päästä.
— No niin… sellaista tulee helposti sanoneeksi, vaikka ei niin pahaa tarkoita. Hän on pohjaltaan uljas mies… hän on kyllä elämöinyt hurjasti aikoinaan.
— Niin… mutta voinpa kertoa, ettei hänen elämöimisensä aina ole ollut iloista laatua. Kuuluu kyllä olevan jotain epäselvää, lievimmin sanottuna epäselvää hänen oloissaan. Mutta, jumalparatkoon, onhan hän monessa suhteessa kelpo soturi, ja taitaapa olla hyvissä kirjoissa esimiestensä tykönä, mikäli olen kuullut… Hän osaa kyllä olla hieno ja ystävällinen sopivaan aikaan. Näin hänet kerran, kun hän puhui komentavan kenraalin kanssa… no, se vasta oli keskustelua. Niin, kyllä kai häntä monessa suhteessa pidetään helpossa kurissa.
He istuivat hetken puhumatta. Äkkiä joku laivaväestöstä tuli sisälle ja sytytti lampun. Molemmat herrat kysyivät: — Kuinka pitkällä ollaan? Ja merimies vastasi: — olemme niemen kohdalla.
— No, huusivat molemmat. He nousivat ja menivät ulos kannelle. Sumu oli harventunut, tai sitä ei ollut niin lähellä rantaa: taivas oli melkein selkeä, ja kaupunki lyhtyineen näkyi sangen lähellä.
* * * * *