Muutamat klubin jäsenistä alkoivat juhlanvieton jo kello kolme iltapäivällä, mutta varsinainen juhla alkoi kello seitsemän. Mitä hilpein mieliala vallitsi pian kaikissa. Kaikki olivat saapuvilla: molemmat vanhukset, viinikauppias Grunck ja lihan-vientimies Smuk istuivat kumpikin erikseen keskustellen parin klubin vanhemman ja huomatun jäsenen kanssa.
Istuuduttiin pöytään hymyillen ja pakinoiden. Esimies kumarsi molemmille vanhuksille ja asetti heidät istumaan pöydän yläpäähän juhlatoimikunnan keskelle.
Ryyppyä tarjottiin ja senjälkeen lohta, joka oli loistavan punainen ja hyvin lihava. Sen kera juotiin paljon Bordeaux-viiniä, hyvää Leoville-lajia. Se tasoitti mielialan, asetti ikäänkuin tahtipuikon ilmaan ja soinnutti seuran yhteiseen rauhalliseen innostukseen. Se teki, ettei raa’asti räyhätty; naurettiin maltillisesti ja juotiin toisten maljoja.
Mutta ruokalajit kulkivat yli pöydän toisten viinien seuraamina, ja tunnelma kohosi. Vastaiseksi kaikki kävi hyvin sopusuhtaisesti. Silloin kajahti äkkiä kova ääni eräästä pöydästä. Mitä se oli?… no, se oli talonpoikais-upseeri Halvor Flaaland, joka pahoin morkkasi pöytäviinejä ja tahtoi jotain väkevämpää. Ja hän saikin sitten käsiinsä pienen ruskean rommi-pullon ja maisteli sen sisällystä ahkerasti. Mutta siihen hänen ei olisi pitänyt kajota viinien jälkeen; sillä se ei vaikuttanut hyvää. Alussa paljon naureskeltuaan ja iloittuaan hän kävi vallan mykäksi. Ja vähitellen hän tuli kalpeammaksi — kunnes nousi ja meni ulos, ja vanha tanskalainen tarjoilija Gulland meni hänen jälkeensä ja pudisti hymyillen päätänsä:
— Pullo soodaa, herra luutnantti… tarvitsette soodavettä… Pitäkää nyt vaan pahoinvointianne aisoissa, luutnantti Flaaland… ei täällä sisällä luutnantti Flaaland… ei täällä sisällä.
Klubin illatsut ja juhlat olivat tunnetut koko levottomiksi. Tämä puolisatavuotis-juhla näytti käyvän hyvin rauhattomaksi, huolimatta rauhallisesta alusta. Niin, kun jälkiruoka ja samppanja tuli, pääsi aika ajoin naurun remahdus valloilleen, niin että seinät paukkuivat. Puheltiin kaksittain, ja puheltiin innokkaasti. Kaksi kapteenia piti kiinni toisensa takin rinnusliepeistä ja väitteli siitä, oliko pari patteria asetettava rannikkosaarelle vai kaupungin lähistöön. Toinen huudahti monasti keskeytettynä:
— Mutta mitä nyt sanotte… mitä nyt sanotte… se ei pidä paikkaansa… siitä muistuu mieleeni… mies, jonka piti saada uusi satula… satula… ja hän sai sen satulasepältä… mutta sitten hän sanoi satula… sepälle: mutta katsokaa, tämä satula ei ole tehty minun pääni mukaan… niin satulaseppä vastasi: — ei se olekaan tehty… teidän päänne, vaan peränne mukaan.
Toinen kapteeni vaipui pohtimaan tätä, ja samassa kumpikin unhoitti molemmat patterit ja minne ne oli asetettava.
Kauttaaltaan viini vaikutti. Muutamat niistä monista puheista, jotka pidettiin, päättyivät täydelliseen sekamelskaan. Mutta usein se seikka, että puheita tulvi liiaksi esiin, oli omansa saattamaan niitä vielä kiihkeämmiksi, ja puhujat huitoivat kädellään ja jatkoivat loruilemistaan — kunnes joku tuuppasi heitä niskaan, niin että he pudottivat lasinsa, tai kolhaisi heitä takaa polviniveleeseen, niin että he kaatuivat kumoon.
Muutamat selväpäiset, järkevät miehet kulkivat ympäri ja pudistivat päätään: Kun oltiin sivistyneitä ihmisiä, ei pitäisi elämöidä tällä tavalla. Mutta ei auttanut, että he pudistivat päätään. Melu ei siitä vähentynyt; täällä lauloi joku, tuolla oli toinen kymmenennen kerran noussut pöydälle, mistä kaikin mokomin tahtoi pitää puheen Iislannnille. Kaikki kävi vielä laatuun, niin kauan kuin oltiin ystäviä. Mutta tuollahan jo seisoi vastatusten lattialla kaksi nuorta miestä, jotka luettelivat toisilleen ansioitaan, molemmat viime muodin mukaan puetut, toisella ruusu napinlävessä. Äkkiä satoi alas korvapuusti ja seuraavassa tuokiossa he karkasivat toistensa kimppuun. Koetettiin eroittaa heitä, mutta oli mahdotonta saada heitä irti toisistaan. Ja kun he kopsahtivat kumoon ja kaatoivat pöydän sekä juopuneen miehen, joka oli tahtonut välittää rauhaa, niin heidät muitta mutkitta heitettiin ulos.