Luultiin, että he pian hellittäisivät. Mutta hetken kuluttua näkivät muutamat sisään tulevan miehen, jota ensin eivät tunteneet, mutta jonka sitten huomasivat toiseksi riitapukareista. Hänen tilansa oli nyt surkuteltava. Hän ei ainoastaan ollut menettänyt ruusunsa, mutta kauluksensakin, valkean kravattinsa ja toisen hännystakin liepeensä. Nyt hän kulki tirkistellen vaivoin toisella käyttökuntoisella silmällään; sillä toinen oli turvonnut kiinni. Kaksi tarjoilijaa tarttui häneen ja hautoi hänen ohimoitaan, ja monet juopuneet herrat tulivat paikalle ja käskivät heidän (he puhuivat kuin olisi toinen ollut läsnä) olla ihmisiksi. Hieman myöhemmin toinen tuli sisälle, ja hänetkin he ottivat hoitoonsa; sillä ei hänkään ollut sen vähäisemmän hävityksen alainen. Äskeiset riitapukarit näyttivät nyt katuvaisilta, ja kaikki luulivat, että he olivat tulleet järkiinsä. Mutta vahvistettuaan itseään, he vielä kerran kohtasivat toisensa käytävässä, missä ei kukaan heitä nähnyt. Ja kävivätpä he totisesti kolmannen kerran toisiinsa käsiksi. Tietysti. Pitkän aikaa he loikoivat ja vääntelivät itseään ja pieksivät toisiaan, ja kun tanskalainen Gulland ja toinen tarjoilija sattumalta kulkivat siitä, he näkivät siinä jotain loikovan ja liikkuvan, mikä havaittiin noiksi molemmiksi riitaveljiksi, jotka nyt olivat sennäköiset, että tuskin saattoi tuntea heidän kasvojaan.
Hieman erikseen toisessa salissa istuivat kapteeni Tambs ja kapteeni Stahl. He olivat olleet yhdessä pitkällä ratsastusretkellä iltapäivällä ja olivat saapuneet juhlaan ylen nälkäisinä. Ja he olivat syöneet vahvasti ja juoneet yhtä vahvasti. Molempien pää punoitti, ja Carsten Stahlin silmät hieman verestivät. Kuten aina, juotuaan paljon, hän nytkin puhui vähän epäselvästi, ikäänkuin ei kokonaan olisi hallinnut kieltänsä.
He näyttivät alussa ilkkuvan sitä juopumusta, joka hitaasti levisi ympäri salia, ja sitä mieshukkaa, minkä se aiheutti. Itse he samalla istuivat täynnä viiniä ja väkevämpiä juomia, mutta sangen liikkumattomina.
Äkkiä sanoi Stahl vaiettuaan kauan aikaa:
— Sanoiko Orne tulevansa tänne tänä iltana?
— Sanoipa kyllä, että aikoi tulla.
— Eikö hän vielä ole tullut?
— Ei, en ole häntä nähnyt.
Carsten Stahl kaatoi itselleen täyteen ison lasin konjakkia ja tyhjensi sen. Hänen päänsä alkoi vähän enemmän punoittaa. Hieman myöhemmin hän sanoi:
Tahtoisinpa saada hänet oikein katseltavakseni, tuon kurjan aisankannattajan.