Ja sitten hän lisäsi:
— Ha haa! Viime kerrallahan ivasimme häntä. Hänhän tuli liian naurettavaksi, ja se teki häneen vaikutuksen, että me niin vähän välitimme siitä, että hän sen huomasi. Käytimmehän häntä vartijanvirkaan, mitä? Ha, ha, haa.
— No, eipä hän oikeastaan taida olla varsin urhoollinen.
— Urhoollinen, ei totisesti, sitä hän ei ole. Se oli meidän suurin… meidän kaikkein suurin huvimme, että hän sen huomasi. Tuo nainen oli viehättävä… oh, hän oli kerrassaan hurmaava! Ei kukaan ole hänen kaltaisensa… Otin hänet usein vallan miehen nenän alta… kokonaista neljä kertaa.
Tambs istui taapäin nojaten ja silmät puoleksi ummessa. Hän näytti miettivän asiaa. Sitten hän sanoi:
— Minua ei miellytä, että sinä siitä ylpeilet… Sitä et olisi tehnyt, jos hän olisi ollut minun vaimoni.
— Sinähän olet humalassa, mutisi Carsten Stahl ja vilkaisi ystäväänsä.
— Mitä sinä tarkoitat… sinun vaimosi?
— Minä tarkoitan, mitä sanon. Sinä et olisi ylpeillyt, jos olisit ollut rakastunut minun vaimooni.
— Oletko hullu?… Tahdotko verrata itseäsi Orneen?… Olethan sinä mies.
— No, eikö siis Orne ole mikään mies; sinun ei tarvinnut häntä pelätä. Sinä olit yksinkertaisesti… niin tahdonpa kerrankin saada sanotuksi sen! (hän käänsi päänsä Carsten Stahlin puoleen ja tuijoitti häneen). Sinä olit yksinkertaisesti raukkamainen ja paheinen ja julma, kun teit tuon tekosi… Noita kolmea ominaisuutta sinulla aina on ollut vähän pohjalla, niin sinähän… no, kun olit oikein nuori, ei kukaan olisi sitä uskonut.