Vielä kapteeni Tambsin puhuessa Carsten Stahl käänsi päänsä hitaasti ja tuijoitti taas kapteeni Tambsiin. Molemmat istuivat hetken ylen punoittavina vastatusten. Lopulta Stahl hymyili ja mutisi:
— Älkäämme nyt tulko naurettaviksi. Olemmehan juovuksissa. Minä muuten luulen, että sinä varmasti olet paljoa juopuneempi kuin minä. Olethan sinä tuntenut minun oloni niin hyvin, että tiedät… että minulla… on ollut tarpeeksi teko… kainoutta ja akkamaista haaveilua elämässäni… ja sentähden panen arvoa luon… luonnollisuuteen.
Silloin nauroi kapteeni Tambs:
— No onhan… erilaisia luonteita maailmassa.
Sinä hetkenä tuli kolme herraa siihen ja istuutui heidän luokseen. Näillä oli monta pikkutapahtumaa kerrottavana. Yleensä oli tämä riemujuhla hyvin onnistunut. Olivathan monet tosin hyvin hillittömiä, mutta vähät siitä. Eihän joka vuosi vietetty puolisatavuotis-juhlaa.
Äkkiä kuului kovaäänisiä naurunhohotuksia eräästä viereisestä huoneesta. Se oli sellaista naurua, joka tietää, että jotain erityistä on tekeillä. Nuo viisi herraa nousivat ja menivät sisälle huoneeseen, missä nauru vallitsi. Se ei koskaan tahtonut loppua. Oli helppo nähdä, että naurettiin viinikauppias Grunckille, sillä kaikki katselivat häntä, joka seisoi keskellä huonetta nojaten pöytään. Itse hän ei nauranut, pikemmin hän näytti hämmästyneeltä. Viimein nauru herkesi; hänelle huudettiin:
— Jatka! Hyvä! Eläköön!
Vanhus huusi, ääni rasittuneena:
— Puhuin ensimäisestä keilanheitto-tilaisuudesta, hyvät herrat! Mutta sallikaa minun huomauttaa, ettei tässä ole naurunaihetta!… Sillä on hetkiä, jolloin on sopimatonta… sopi… ma… tonta nauraa. Ja monet muistot, jotka saattavat nostaa kyyneliä silmiin, liittyvät vanhaan keilirataan, jota ei nyt enää ole olemassa. Mutta kun on vanha ja voi sanoa, että on ollut iloinen elämässään… niin, sanon minä, onko onnella määrää?
Nyt kuului vanhuksesta äkkiä jotain, mikä heti paikalla nosti uuden naurunremahduksen, ja keskellä meteliä kuului: