Gunvor näytti juuri sinä päivänä hyvin väsyneeltä ja huonolta, sen hän tunsi itse. Ehkäpä Einar korjasi tämän seikan omaksi ansiokseen. Hän näytti hyvin rauhalliselta ja arvonsa tuntevalta siinä kulkiessaan. Hän ei edes katsonut Gunvoriin.
Mutta eräänä päivänä kohta tutkinnon jäljestä hänellä oli asiaa kaupungille. Hän läksi, ja hänestä oli hauskaa kävellä, kun ilma oli niin kaunis. Yhtäkkiä hän kohtasi Einar Henningin. Einar näki hänet, tuli tarkkaavaksi ja näytti aikovan tervehtiä… mutta Gunvor ei katsonut häneen. Hän ei siis tervehtinyt, asema oli tosin hänestä hieman pulmallinen. Hän ei ollut siinä aivan herrana.
Toisena päivänä nousi Gunvor linnanmäkeä. Joku tuli hänen perästänsä. Hän kuuli mainittavan nimeään. Hän huomaa Einar Henningin vieressään. Einar kääntyi hänen puoleensa ja tervehti. Gunvor ei vastannut, mutta hänen kasvojensa ilme oli kysyvä: "Mitä Teillä on asiaa?" Einar alkoi selittää. Eräs seikka oli vaivannut häntä. Olivatko he tosiaan vihamiehiä? Eivätkö he voisi sopia, etteivät kantaisi toisilleen kaunaa? Gunvor vastasi: "Minä en ymmärrä yhtään, mitä Te sanotte. En minä kanna Teille kaunaa, jos se tieto Teitä ilahduttaa. Kaikki välimme ovat loppuneet, siinä koko asia. Sentähden en ymmärrä, mitä Te tahdotte, tahi miksi Te puhutte minulle."
Einar ei vastannut, mutta hän katseli vain Gunvoria se pieni kimalle silmissään, jonka piti muistuttaa Gunvorille sitä kertaa: sillä tavallahan hän katseli Gunvoria, kun tahtoi kiehtoa hänet!
Gunvor ajatteli rauhallisesti: miten tuo itserakas luulottelu on hänelle ominaista! Hän kai luuli, etten minä mitään toimittanut sinä pitkänä aikana, kun karkoitin häntä sielustani. Nyt on hänen turhamaisuuttansa kai loukattu: tohtisinko minä tosiansa olla välinpitämätön häntä kohtaan, johon minä olen ollut niin rajattoman rakastunut!
Einar alkoi jutella: hän oli varma siitä, että Gunvor muisti hänet! Niin, Gunvor ei unhoittaisi häntä. Hän näki Gunvorin silmistä, että hän yhä muisteli häntä.
Gunvor katsoi Einar Henningiin. Ei ymmärtänyt, oliko tuo mies tosiansa tuottanut hänelle sellaista tuskaa. Hän tunsi päässeensä vahvemmaksi. Einarin viimeiset sanat, että Gunvorin silmät muka ilmaisivat jotakin, hymyilyttivät häntä. Niin, häntä nauratti, hän ei muuta voinut…
Einar siirtyi heti tuttavallisempaan sävyyn:
No… se oli hyvä! Gunvor oli kaikkein parhaimman näköinen silloin kun hän oli luonnollinen.
"Nyt Te voitte mennä", vastasi Gunvor seisattuen. "Minua jo kyllästyttää."