"Ettekö mahdollisesti haluaisi puhua kanssani sielunne tilasta.
Tahikka Jumalasta. Minä mielelläni koettaisin palvella Teitä."
Jan Grögaard vastasi hiljaa:
"Kiitän hyvästä tarkoituksestanne, herra pastori. Mutta minä tiedän, etten minä hyödy mitään opistanne, ja minä olen varma siitä, ettette halua ymmärtää minua."
Pappi vaikeni, hyvästeli ja meni. Grögaard lausui: "Hän oli muuten parempi kuin enimmät papit, joita olen nähnyt… No niin, nytpä on sekin asia selvä. Ja me olemme köyristyneet, kuten kunnon ihmisten pitää. No, sitä iloa he eivät olisi saaneet, jollei sairaus ja raihnaus olisi tullut. Ja he ovat ne minulle tuottaneet. He eivät antaneet minun olla rauhassa. Ja he saivatkin hävitetyksi parhaan, mitä minulla oli. Sen, jonka sain, kun Gunvorin tapasin… Niin, mitenkä ne sen hävittivätkään! Protakolliin meidän piti, — tahi meiltä vietäisiin työ ja leipä. Protakolliin, protakolliin, suureen kirjaan rekistereineen ja lukuineen. Eikö tämä tuhma ja kylmä ja nenäkkään järkevä protakolla ole oikea meidän yhteiskunnallisen huolenpitomme symbolum? Miksi ei ole juhlaveisua, jonka loppusäkeinä toistuisi: 'Protakollat käteen, protakollat käteen'!"
Hän vaikeni hetkiseksi. Jokin aatos näytti häntä liikuttavan.
"Meidän poikasemme", jatkoi hän, "hänetkin piti työntää johonkin protakollaan. Tai äpäräin otsikon alle. Luulette kai, ettei Gunvor saanut heiltä hävytöntä 'ilmoitusta', — ei ollut vielä tervekään. Niin, hänen olisi täytynyt astua esiin ja seista ja selittää noille vieraille virkaherroille, mikä otus hän oikeastaan oli. Minä menin silloin sinne, siellä ne seisoskelivat, siellä ne istuskelivat, kirjoittelivat. Niin, niin… sittenhän se joutui protakolliin, he, minun pieni, sievä poikani! Kuolisit, poloinen, ennenkuin tulet niin surkeaksi, että olet niiden paperien tarpeessa… Ei, minä en ihaile protakolleja. Mutta rouva Malla Rosch ihailee niitä. Tietääkö kuka, mikä hän oikeastaan on? Hän on leski, ja hän sai lapsen, ja hän ymmärsi, miten pulma on järjestettävä. Hän taipui hartaasti ja pani lapsen protakollaan. Ei nostanut yhtään melua. Sävyisä, lipakoiva, täsmälleen. Ja hän päätti tappaa lapsen. Rehellisesti ja kunniakkaasti? Ah, pois se meiltä, silloin hän olisi tehnyt niiden protakolla-herrojen mieltä vasten… Ei, hän antoi hapata maidon, jonka varusti lapselle… Ja hän antoi lapselle sitä maitoa… tahallansa hän syötti lapselle hapanta maitoa… Sillä maidosta, joka on hieman hapanta, eivät nuo vanhurskaat liioin huolineet. Ja sitten joi se pieni maidon. Vatsa tuli huonoksi, ja sillä oli kipua yötä päivää, ja äiti antoi pikku vekaralle yhä enemmän hapannutta maitoa; tottahan tuo nyt vihdoinkin kuolee! Mutta se ei kuollut. Se sai en engelskan-taudin. Ei maitohampaita, ja muut hampaat hauraat kuin ryyni. Minä olen sen nähnyt. Raukka, josta olisi voinut tulla kaunis tyttö, sillä oli pelokkaat silmät… Mutta mitäpä mokomasta? Äiti on kunnioitettu. Hän on vapaa ja rehevä, ja hän lipikoi oikeuden edessä ja täytti täsmälleen vaatimukset. Ja antoi lapsellensa hapanta maitoa. Sen oli tämä raukkamainen maailma hänelle opettanut, että siten hän saa olla vapaa. Hapanmaito-systeemi? Mitä?… eikö se ole vanhastaan vakiintunut yhteiskuntaamme?… Meitä ei juuri tapeta… mutta usein syötetään happamalta… Hyi!"
Hän oli rasittunut. Tuli raju yskänpuuska. Hän tempaisi vapisevin käsin nenäliinansa ja yski siihen. Sitten hän avasi uunin luukun ja heitti nenäliinan tautineen hehkuvaan hiili-valkeaan. Hän tuijotti siihen, kun se paloi, katsellen kuin ihanaa näkyä.
"Kas tulta!" hän sanoi verkalleen. "Miten se on valkea ja puhdas.
Puhtaampi kaikkea muuta. Miten se polttaa kaiken heikon ja raihnaan."
Häntä alkoi taas ryittää. He pyysivät häntä olemaan varovainen eikä rasittamaan itseään. Hän nyökkäsi päätään… "En", sanoi hän, "nyt se onkin sanottu, mitä aioin sanoa. Sitähän vain aioin teille mainita, Gunvorista ja minusta, ja minkä tähden me myönnyimme. En kai tarvitse sanoa, että kuolen sellaisena kuin elinkin. Minä uskon, että se, minkä tunnustan mielipiteekseni, kerran voittaa. Viimeinkin. Minä uskon maailman rehellisiin tahtoihin. Ja taistelevaan tieteeseen. Se on väkevin. Se on ihmisten valkeus. Ei se, joka tuottaa pääomia. Ei koneiden tiede. Ei kanuunain. Mutta se, joka käsittelee ihmisten ruumista ja sielua. Lääketiede on niistä korkein. Melkein kaikki maailman surkeus on vanhan taudin seurausta. Katsokaa noita kuninkaita ja vallanpitäjiä, jotka ahnaasti haluavat käydä sotaa. Vanhaa ruttoa heidän aivoissansa! Itara kapitalismi, hupsu ylellisyys… kaikki kehnoja vikoja, jotka johtuvat sopusoinnun ja voiman puutteesta… Niin, niin, lähestyköön sinun valtakuntasi!… Minä olen väsynyt, Gunvor. Auta minua taas levolle… Ei, istukaa Te vaan… ellen mielestänne ole liian ikävä."
Hänet saatettiin jälleen vuoteesen. Hän puheli hiukan heidän kaikkien kanssa, sävyisesti ja surutta. Hetken kuluttua hän ummisti luomensa. He nousivat kaikki mennäkseen. Hän hymyili ja ojensi heille kätensä, toiselle toisensa jälkeen. Ja vähän ajan päästä hän vaipui uneen.