"Rakas Tora", koetti Gunvor lähennellä, "oletko ihan onneton tämän tähden."
"Voi, Gunvor", kuului hiljaa, "kaikki on mennyttä."
Gunvor kuiskasi tiukasti:
"Niin et saa sanoa, Tora. Sinunhan voi käydä aivan hyvin. Nythän juuri voitkin isällesi näyttää sen, mitä sanoit, että sinä ja Michael autatte toisianne."
Tora ei vastannut sanaakaan. Hän vaikeni. Hän siveli kaidalla, valkealla kädellään verkkaan Gunvorin kättä. Ja suuret kiiltävät silmät tuijottivat. Sitten hän pudisti päätänsä, mutta ei sanonut vieläkään mitään. Gunvor ihmetteli, miten hän oli avuton; ihan noin voimatonna makasi! Ja pimeässä huoneessa, uutimet alhaalla. Kätköstä auringonpaisteelta ja kukkasilta. Koko ihanalta syyspäivältä, säteilevältä taivaalta.
Hän huudahti yhtäkkiä:
"Et saa maata täällä pimeässä, Tora! Nouse nyt ylös, rakas ystävä, niin mennään puutarhaan kävelemään. On niin ihana päivänpaiste!"
Tora Pharo katseli hetkisen ikkunaan, josta tunkeusi huikaisten sisään hieno, terävä valojuova, ilmaisten, mikä kirkas päivänpaiste oli ulkona. Ja yhtäkkiä puhkesi hän hillittömään itkuun. Hän heittäysi kasvoilleen ja peitti silmänsä… Ja sitä itkua oli vaikea nähdä. Koko hänen ruumiinsa hytkyi suonenvedossa.
"Oi, ei mitään enää, ei mitään enää!" voihki hän. "Ei aurinkoa enää.
Minä odotan vain, että loppuisi kaikki!"
Gunvor aivan peljästyi. Mitä hänen oli tehtävä? Hän vain taputteli ystäväänsä: "Mikä sinulla oikein on, Tora? Kyllähän isäsi siitä pääsee jaloillensa."