Simon Skeien uskoi selityksen varmaankin todeksi, sillä hän ei enää milloinkaan ollut tuolla ylhäällä vaanimassa, ja ainoastaan aamupäivin hän siellä sisällä vaan pikimältään käväisi "tarkastamassa."
Mutta muutamana päivänä istui ijänikuinen poliisimestari käännellen ja selaillen muistikirjaansa, sitä, johon hän merkitsi kaiken pahan, minkä hän kuuli seuroissa ynnä muualla.
"Kuules, Skeien," sanoi tuo ijänikuinen ja selaili, "minulla olisi eräästä asiasta kanssasi puhuttava. Minä kuulin sen äskettäin ihmisiltä, joihin luotan. Ihan varmaan, muistaakseni, merkitsin minä sen tänne… niinpä pitäisi minun se löytää… luulenpa koko merkitsemisen unhottaneeni."
"Ehkä koskee se sitä, tanskalaista, joka varasti homejuustoa kauppamies
Flokilta."
"Ei, hänen jäljilläänhän minä jo olen, Skeien — sellaistahan minä en enää merkitse muistiin."
"Ehkä koski se sitä naishenkilöä… poliisimestari tuntee hänet, joka nouti olutta avoimilta rattailta… hänet, jonka me saimme kiinni suolla."
"Saimmeko me hänet kiinni? No, mutta rakas Skeien, sitenhän taas se juttu on ihan selvillä… Ei, mutta Jumal'avita, ne tekevät minut ihan hulluksi, Skeien!… Ei, se ei ollut se asia — eikä myöskään tuo asia — — — mutta se oli — — — se oli ihan toinen asia… Mutta tässä se varmaan on, niin aivan oikein! Hyvä, Skeien, tässä se on:
"Matami Nilsenin, niin kutsutun Milenin matamin, luona pidetään kerrassaan irstailupitoja. Hävyttömät juopporentut laulavat rivoja lauluja ja heittelevät tyhjiä pulloja tielle."
"Mutta mitäs tämä sitte on, Skeien — mitäs tämä sitte on? Siitä minä en ole tiennyt mitään. Se olisi ollut pidettävä varalla, rakas Skeien. Sehän on hirveätä. Irstailupitoja, kerrassaan irstailupitoja."
"Niinpä niin, mutta minä olen puhunut siitä poliisimestarille ennen."