Sillä silloin tuli aina tumma, laiha mies jalan, yllään pitkä takki ja päässään leveäpäärmäinen huopahattu.
Hän se piti vanhalla tiellä juomua, missä ruoho kuihtui.
Muutamat nuoret poikaset, jotka olivat outoja paikalla, kyykistyivät hiemasen, alkuun päästäkseen, ja lensivät etemmäs, laskivat jälleen alas, kyykistyivät ja viputtivat — ja kaikki oli yhtä rauhallista kuin ennenkin, joka vaan huudahti; ja se kuului pitkän matkan päähän, sillä täällä oli niin hiljaista.
Vanhat linnut jäivät seisomaan, sillä ne tunsivat miehen tavallaan. Ne olivat nähneet hänet siitä alkaen, kun ne olivat ihan pieniä, ja ne tiesivät, ettei hän niille mitään tee.
Hän meni vaan taloon suon toiselle puolen.
IV.
Talo suon toisella puolen ei painunut. Se seisoi tänään sellaisenaan kuin kuusikymmentä vuotta sitte. Luutnantti Brede Arnesenin isä ei ollut ollut niin kevytmielinen, että olisi rakentanut talonsa hiekalle; siinä oli kallio alla.
Sen vuoksi eivät asujamet kukistumistaan peljänneet. Niitä oli vaan kolme: puolivälissä kuudettakymmentä vuotta oleva luutnantti, hänen sisarensa ja vanha sotamies, joka oli seurannut herraansa siitä saakka, kun tämä oli saanut eronsa.
Brede Arnesen oli vallan nuorena tehnyt jotakin hirveätä, mutta ei kukaan saanut tietää, mitä se oli; säädyn kunnia oli pelastettava.
Kun luutnantti oli pitkillä kävelyillään iltapuolisin, kutsui hänen sisarensa sotamiehen sisälle ja luki hänelle kappaleen raamatusta. Sen jälkeen antoi hän hänen mennä ulos toimittamaan talon tehtäviä, ja itse istui hän yhä edelleen hartauttaan pitäen.