On syysilta, ja pimeä tulossa.
Lokit ja varikset lentävät kukin kotiinsa. Toisilla on pesä hongassa, toisilla kauvempana muualla.
Pimeä tulee myöskin taloon suon taakse; hiipii sisälle pienistä ruuduista ja asettuu paikoilleen tummille huonekaluille ja matoille, väistää vähän ennen muinoin kirkkaiksi kullatuita kehyksiä, mutta himmentää niitäkin yhä enemmän. Tivistyy vanhan neiden ympäri, niin että lopulta voi nähdä vain siinteen hänen valkoista ommeltua nuttuansa ja harmaana hattarana vain sen kohdan, missä joutsenuntuvainen liina on levällään.
Hän nukkuu silmänräpäyksen, mauskuttaa ihan säännöllisesti huulillaan joka hengenvedolta. Mutta sitte aukaisee hän äkkiä silmänsä, ikäänkuin siinä olisi ollut joku, joka hänet herätti. Hän kuuntelee portaille päin hetkisen, sitte nojaa hän päänsä jälleen taaksepäin ja huutaa: "Olavi, Olavi!"
Sotamies tulee sisälle.
"Sinä voit asettaa lampun sisälle, ja käännä sitte majuri, sillä nyt tulee luutnantti pian."
Meri.
Meriusvassa.
Me olimme usvassa. Silloin tällöin menimme me eteenpäin propellin hitaasti pyöriessä, mutta useammin olimme me ihan paikoillamme. Se ei väistynyt, tuo sankka meri usva. Päivittäin oli se siinä. Joka aamu, kun me heräsimme ja katsahdimme ulos, kohtasi se silmäämme. Eipä sillä hyvä, se tunkeutui päällemme niinkuin jokin määräämätön, joka painaa ilman että sitä voi luotaan torjua.
Ja ollessamme suljettuina usvan valkeaan kehään pelkäsimme me aina tölmäisevämme yhtä tai toista vastaan. Sen vuoksi olimme me aina tähystämässä — ja saimme silmämme hämärtäviksi, muljottaviksi.