Niin, lopulta ei kukaan meistä ollut oikein terve. Me tunsimme itsemme kummallisen pöhöttyneiksi, samoin kuin arvatenkin ne harmaat elävät, jotka oleksivat kosteissa, pimeissä paikoissa; me puhuimme ainoastaan vähän toistemme kanssa ja aterialla istuimme me ruokaa inhoten ja pistäen sisäämme mitä vain, lainkaan maistamatta. —
Usein tapaa usva, illan tullen, vyöryä yhdelle koolle ja liukuaa tiehensä, niin että tähdet tulevat näkyviin — sen olen useammasti kuin yhdesti kokenut. Tässä ei käynyt niin. Päinvastoin. Kun tulet sammutettiin iltaisin, oli se siinä miltei vielä sankempana kuin muulloin; en mokomaa pimeyttä milloinkaan ennen ollut nähnyt.
Ja keskellä yötä saatoimme me säikähtyä pitkästä vihellyksestä, joka tunki kuin terävä veitsi kaiken kuulevan läpi — taikka myöskin läppäystä, monta sataa tuskallista lyöntiä! Sitä saattoi kestää hyvin kauvan, käännyimme kyljeltä toiselle, vedimme villaisen peiton päämme päälle ääntä tukehduttaaksemme, koetimme mahdollisesti myöskin antaa lyöntien vaikuttaa nukuttavasti, laskimme tahdissa niitten kanssa aivojamme väsyttääksemme, niin että ne rauhoittuisivat ja raukeaisivat. Mutta ei, se ei auttanut; sillä usein tuli lyönti edellisiä kovempi, joka kerrassaan keskeytti, ja me makasimme siinä vallan valveillamme. Tämä kävi lopulta ihan kamalaksi; ei mitään apua hädässä. Tunti toisensa jälkeen meni, ja me yhä vaan makasimme kopissamme, kääntelimme ja vääntelimme itseämme, voimatta nukkua, vaikka kuinka olisimme tahtoneet. Niin, lopulta olimme joutua ihan epätoivoon tästä loppumattomasta laulusta, joutua kiusaukseen, juosta ylös kannelle ja tehdä vastustusta. Eräänä yönä kuulin minä yläpuolellani olevan kopin asujamen itkevän ja huutavan: "Nyt pitää teidän lopettaman, kuuletteko te! — — — Olkaa nyt hiljaa, te siellä ylhäällä!" Ja päällepäätteeksi kiipesi hän alas ja haki saappaansa, millä hän läimäytti kattoon ja toisti entiset sanansa.
Viimein aamuhämärässä saatoimme me päästä rauhaan. Tai me saatoimme, kellon alituisesta laulusta huolimatta, lyykistyä kokoon kuin kaatuneet miehet ja painua alas syvään, kuolemanraskaaseen horrokseen.
Ja niin me vähitellen tylsyimme, että me, lähempänä puolta päivää herätessämme, useimmiten olimme unhottaneet kaikki, mitä tapahtunut oli, ja ihmettelimme, että koko ruumiimme tuntui niin taudin ruhjomalta.
Mutta kun me tuntia myöhemmin istuimme päivällispöydässä, saattoi joku joukosta havahtua ja kysäistä. "Mutta kapteeni — eikö jotakin ollut hätänä viime yönä?"
Iso, punakka kapteeni kertoi silloin, että me olimme kulkeneet vaarallisella paikalla, missä yhteentörmäyksiä oli usein tapahtunut — joku tarkkasilmäinen mies oli nähnyt jotakin laivahylyn tapaista — — melkein aivan lähellä — — ja sen vuoksi olivat he viheltäneet ja kellolla soittaneet.
Nyt olivat kaikki selvillä: "Aivan niin, viime yö oli ollut levotonta, tavattoman meluista, sen vuoksi olivatkin he niin surkeassa tilassa herätessänsä".
* * * * *
Kun meri lepää kiiltävänä ja tyynenä usvapeitteen alla? on se minusta harvinaisen yhtänäköinen kuin iso, sammunut silmä.