Ja etukannelta kuuluu merimiesten raskaitten saappaitten kopina, heidän siellä tehdessä työtä vilkkulyhtyjensä valossa, joita he kantavat rinnallaan.
Mutta vähitellen asettuvat kävelijät levolle. He pistäytyvät tupakkahyttiin, missä heitä aina on useampia. He eivät paljoa puhu; vihdoin kertoo muudan vanhempia herroja samanlaisesta tapauksesta, minkä hän oli joutunut kokemaan noin — — hänen piti ajatella — — varmaankin kym — tai ehkä kaksitoista vuotta sitte. Silloin hän ei luullut mokomasta hengissä pääsevänsä, mutta nyt oli ehkä asiat vielä hullummin kuin silloin.
Toinen hymähtää ja kysyy, eikö kävisi keksiminen jotakin — — mitä? — nythän ihmiset olivat niin viisaita, tai olivathan he olevinaan niin viisaita. Usvapillit ja vilkkumajakat — hyvät olivat nekin, vaan eivät silti riittävät. Ei, jotakin sähköalalla oli saatava, ettekö usko, että jotakin sähkölläkin saisi aikaan — mitä?
Niin! — —
Hetken perästä soitetaan iltaiselle. Me astumme hitaasti alas portaita ja asetumme ruoalle, koska niin kerta on tehtävä.
Rannikolla.
Me olimme kaukana meren ulapalla.
Mutta höyryalusta matkallaan eivät estäneet laineet eikä tuuli. Se kulki varmasti ja tyynesti; sillä meri lepäsi. Ei lintuja eikä purjehtijoita — pelkkää taivasta ja merta.
Illan tullen istuin minä kannella yhdessä muutaman matkatoverin kanssa. Me emme paljoa puhuneet, istuimme vaan ja tuijotimme kaukaisuuteen. Oli kuitenkin, kuin olisimme toisemme käsittäneet; kuin olisimme ymmärtäneet ja hyväksyneet toistemme ajatukset, vaikkemme niitä julki lausuneetkaan.
Viimein rupesi toveri rinnallani puhumaan puoliääneen itseksensä, kauvas eteensä yhä edelleen katsellen: "On todellakin kummallista, miten paljon kaunista tästä merestä on sanottu. — — Ja kuitenkin on samaisessa meressä jotakin vallan kauheata. Katsokaappa vain sitä! Eikö se näytä isolta, mustalta hirviöltä, jolla on pitkät, limaiset pyydysrajat — — tuollaiselta, joka voi käydä kiinni ja tukehduttaa — noin aivan hiljaa — aivan pehmeästi."