Me istuimme hetkisen ja katselimme merelle. Jumala tiesi, mutta tänä iltana uskoin, mitä hän sanoi.
Vähän ajan perästä jatkoi hän hitaasti ja matalalla äänellä: enimmiten vain puolin, katkonaisin lausein: "Minä en ole milloinkaan pitänyt merestä oikein. Se on liian synkkä ja liian raaka. Ja kaikkea, mikä haiskahtaa raakuudelta, vihaan minä. Se on ehkä heikkoutta, mutta siinä tapauksessa ainakin synnynnäistä. Niin on ollut laitani aina lapsuudesta saakka. — — — Siitä ehkä tullee, etten milloinkaan ole pitänyt merimiehistäkään. Ne ovat kyllä sangen kunnollisia ja rohkeita, Jumala paratkoon, — mutta alituisesti on heissä jotakin tätä raakuutta, joka sisintä olentoani inhoittaa… Katsokaa vaan tuota miestä — niin tuota tuossa, roimahousuissa… täytyypä kaiketi olla merimiehenä pitkät ajat ennenkuin moiseksi käypi. Ja näkyyhän se hänestä muutenkin kaikin puolin… Hän näyttää, Jumala paratkoon, parkitulta koko mies… No, onhan se muuten ihan luonnollistakin… Onhan meri itsekin mokoma parkkikoura, ei viisastu milloinkaan — polkee vaan jalkoihinsa kaikki, mitä tapaa. Sanokaa minulle, oletteko milloinkaan myrskyssä tullut luotsi- tai kalapaikalle ja nähnyt ihmisiä seisovan rannalla tähystämässä isää, tai puolisoa tai veljeä, mykkinä ja kauhistuneina. Luuletteko te, että niillä ihmisillä on silmiä näkemään, miten perhanan komeita viheriät järvet ovat?… Tai minkälaiselta luulevat meren tuntuvan sen mielestä, joka on uppoavassa laivassa kaukana maalta?… kun hirvittävää vettä tunkeutuu rakoihin, ja laiva painuu alas tuuma tuumalta, kunnes syvyys aukeaa ja vetää sen hitaasti alas — ihmisten seistessä kannella rukoilemassa Jumalaa heitä pelastamaan.
"Ja viimein ovat he syvässä alhaalla suolaisessa, kylmässä vedessä ja tukehtuvat. Vallan nuorista alkaen vanhoihin ja harmaihin saakka… niin, nuoret taistelevat kai kauvimmin. Ajatelkaa kaikkea tätä hirvittävää kauneutta — kaikkia niitä nuoria naisia, jotka meri on vetänyt kitaansa, heidän ruumistensa kiemurrellessa… Voi, te olette nuori, ettekä vielä inhoa sitä mustaa eläintä, joka meitä ympäröi!
"Minä olen kerran seisonut meren rannalla ja parkunut! Minua ahdisti pelko, pelko, joka on pahempi kaikkia muita. Se, joka tunkee sisään, niin että parku pääsee aivan itsestään… Ja silloin oli kuutamo. Kuutamoyö meren rannalla… Minä muistan sen niin selvästi tänä iltana. En tiedä, miksi; on melkein kaksikymmentä vuotta, sittekun se tapahtui."
Hetken perästä jatkoi hän hitaasti kuin ennenkin ja yhtä matalalla äänellä: "Eikö teillä ole muistoja, joita ette milloinkaan ole muistikirjaanne kirjoittanut" koska ne kirjoitettaessa menettäisivät sen kummallisuuden, sen pyhyyden, mikä niille on omituinen, hiiri kauvan kuin ne ovat teidän eikä kenenkään muuri? Muistoja, jotka ovat sen laatuisia, että te mieluimmin toivoisitte vaan hyräilevänne niitä omina sävellyksinänne pitkin, pehmein puoliäänin?
Niin on laita minun "Kuutamoyöni" ensimmäisen osan.
Kuvitelkaa nyt mielessänne maisemaa jossakin tuolla Välimeren rannikolla. Oletteko te ollut etelässä? Ette — no, niin ette myöskään täysin tiedä, minkälainen maapallomme ihana kesä on… No niin, aurinko täällä pohjoisessa saattaa kyllä paahtaa kovasti. Se voi tehdä ihmiset punaisiksi parin viikon ajaksi; mutta kasvot eivät, niinkuin tuolla etelässä, heistä itsestään mitään auringosta ottamaansa omaa valoa. Ja aurinko täällä pohjoisessa voi vielä tuleennuttaa kovia omenia, mutta se ei voi, niinkuin etelässä, levittää niin läpeensä lämmintä, ilmakehää maan päälle, että rypäle paisuu ja punertuu. Ajatelkaa siis etelämaan kesää hedelmällisessä maisemassa säihkyvine päivineen ja hämärine öineen, jolloin linnut valveillaan laulavat. — Ja sitte edessä, merenlahtea leveine, sinertävine juomuineen — vettä niin kiiltävän kirkasta, että jokainoa sen pisara näyttää hohtavan ja loistavan.
Eräänä kesänä monta vuotta sitte tulin minä isäni kanssa muutamaan pieneen kylpypaikkaan Välimeren rannalla (eri syystä en tahdo sanoa, missä). Luonnollisesti minä suuresti hämmästyin kaikkea, mitä täällä sain nähdä. Moisia ruskeita, iloisia kasvoja, jotka auringonvalossa hymyilevät lumivalkeine hampaineen mustien viiksien takana. Entäs sitte pehmeätä kieltä, joka soi kuin laulu pehmeästi lirisevästä suihkulähteestä. Ja lisäksi vielä väkevää tuoksua monista hedelmistä ja kukkasista.
Alussa valtasi kaikki tämä uutuus minut niin voimakkaasti, etten siellä ympäri liikkuessani toivonut mitään. Mutta kovin kauvaa ei kestänyt, ennenkuin tunsin itseni yksinäiseksi. Ketään ikäistäni ei minulla ollut, jonka kanssa puhella, ei ketään, jonka kanssa yhdessä hymyillä. Ja niinpä lopulta huomasin itseni kamalan liikanaiseksi noitten monien iloisten ihmisten joukossa.
Mutta eräänä kauniina iltana kuljeskelin minä kaupungin syrjäpuolilla. Kun väsyin, istahdin minä kivelle tien viereen, ja auringon hiljaa mennessä mailleen tuntui seutu minusta niin suurelta ja minä itse min pieneltä ja yksinäiseltä, että minut valtasi halu mennä matkoihini, mennä vaan kauvas pois, kunnes tapaisin ihmisiä, joita paremmin ymmärsin. Mutta yhtäkkiä minä havahduin. Tuolta tuli nuori nainen minua kohden. Hän astui joutuun eikä katsonut ylös — lauloi laulun kielellä, jota minä en ymmärtänyt. Lähemmäs hän tuli, vaan vielä hän ei minua nähnyt. Viimein, kun hän oli vallan lähellä, huomasi hän minut, säpsähti hieman, mutta hymähti samalla; ja hän oli sivuitse.