Minä katsoin hänen jälkeensä. Niin nuortean notkeana astui hän siinä, tumman keltaiset hivukset hajallaan pitkin selkää. Hänen silmänsä olin nähnyt, kun hän katsahti ylös. Ne olivat isot ja tummat silmäripsit mustat. Kuvitteleppas, mustat silmät ja keltainen tukka, tumman keltainen häiveeltään, ikäänkuin tummaa merenpihkaa yltympärinsä.
Minä istahdin paikoilleni ja toivoin hänen palaavaksi takaisin. Kun hän vain palaisi takaisin, en muuta pyytäisikään. — —
Vaan hän ei tullut.
Seuraavana päivänä otin ylleni puvun, joka sopi minulle parhaiten — olin ollut, mikäli sanotaan, sillä kertaa kaunis — ja astuin samaa tietä siitä sivuitse, missä edellisenä päivänä istuin. Pitkältä ei kestänyt, ennenkun saavuin jotenkin suurelle talolle, jota puutarha ympäröitsi. Kaikkien ikkunain edessä riippui verhot; sillä aurinko paahtoi parhaallaan. Minä pysähdyin ja katselin puutarhaan. Siinä ei ollut semmoista rikasta kukoistusta kuin tavallisesti etelämaisissa puutarhoissa — ei, se oli hiljainen, vakava yrttitarha, siellä täällä vain korkeita puita.
Hetken matkan päässä näin saman nuoren neitosen kuin eilenkin olin nähnyt. Hän istui puutarhatuolilla, tummasta marmorista tehdyn ison pöydän edessä. Hänen rinnallaan istui vanhanpuoleinen, mustiin puettu nainen.
Nuoren neitosen pää oli kumarruksissa jonkin käsityön ylitse. Silloin tällöin vetäisi hän ulos pitkän punaisen langan, tehden aina silloin kädellään ja käsivarrellaan ihmeteltävän kauniin liikkeen. Miten joustavilta näyttivätkään hänen valkoiset sormensa, kun ne siinä taipuen kuljettivat neulaa sisään ja ulos esineestä, jota hän ompeli.
Hetken perästä läksi vanhempi nainen astumaan taloa kohden, ja nuori neitonen nousi ylös ja kokosi sekä lankansa että muut kapineensa. Sitte kääntyi hän äkkiä minua kohden ja katsoa tuijotti minua kauvan, vähääkään hämmästymättä — ikäänkuin olisi hän tiennyt, että minä olin siellä seisomassa. Ja sitte hymähti hän, ja lähettäen minulle pitkän, viivähtävän katseen, heitti hän sormellaan vielä suutelonkin ja läksi sitte tuon vanhemman jälkeen.
Minä jäin katsomaan hänen peräänsä, kunnes hän katosi näkyvistäsi, seisoin paikallani sittekin vielä herkeämättä aina yöhön saakka. Viimein palasin kotia onnellisen, kirjavan alakuloisuuden valtaamana, jommoista en milloinkaan ennen ollut tuntenut, ja jota en olisi vaihtanut kaiken maailman kaikkein heleimpäänkään iloon. — — —
Mutta sitte seurasi kokonaista kolme päivää, joina häntä en nähnyt.
Minä olin masentua ikävästä, minä kuljeksin ympäri mitään tuntematta.
Kaikki kävi minusta niin äärettömän välinpitämättömäksi.
Neljäntenä päivänä kävelin minä myöskin puutarhan sivutse; vaan se oli edelleen tyhjänä ja kuollunna, kuin vanha kirkkomaa.