Käveltyäni pitkät ajat siinä ulkopuolella edestakaisin, astuin viimein edelleen ja pitkän matkan päähän. Hämmästyksekseni jouduin kapealle merenlahdelmalle. Minä seisoin kauvan rannalla, heittelin litteitä kiviä ja kummastelin — suuresti kummastelin -, miten monta kertaa ne laineilla hyppivät; kunnes eräs mies, jota en ollut huomannut, seisoi aivan takanani ja oli vihoissaan siitä, että noin tein. Hän nähtävästi pelkäsi, että minä täyttäisin lahden pohjia myöden ja siten laittaisin sillan litteistä kivistäni.
Minä läksin takaisin jälleen. Aurinko oli laskenut, ja lauha iltatuuli puhalteli laimeasti taajassa lehvikossa, lehtiä hiljaa heilutellen. Puutarhan kohdalla minä pysähdyin, mieli raskaana, ja katsahdin sinne varmaankin jo sadannen kerran. Sitä en tehnyt suinkaan siinä toivossa, että saisin nähdä hänet, aivan noin vaan ehdottomasti minä siinä pysähdyin. Mutta sitte minä yhtäkkiä säpsähdin; siellä istui hän samalla paikalla kuin neljä päivää sitte ja ihan yksinänsä.
Jäin paikalleni häntä katsomaan, epävarmana, mitä minun piti tehdä. "Hän on ehkä ollut matkalla," arvelin minä. Poskilla oli terve kullanvaalea väri; otsa vain mustien silmien yläpuolella oli valkoinen. Mutta hetken perästä käänsi hän päätänsä, ikäänkuin jotakuta katsoaksensa, tai ehkä jotakuta odottaen nähdäksensä. Ja kun hän huomasi minut, hän ikäänkuin hytkähti. Hän nousi heti ylös ja viittasi minulle. Minä tottelin, ja melkeinpä hieman juhlallisena astuin minä pehmeätä hiekkaa, mikä peitti vanhan puutarhan käytäviä.
Hän astui edellä ja minä perässä, ja ennen pitkää olimme me neliskulmaisella viheriällä nurmikolla, jota joka puolelta ympäröi joukko tiheälehtisiä jalavia. Hän istahti penkille, joka oli yhdessä kulmakkeessa; minä istahdin myöskin. Minä tunsin itseni yhtäkkiä ymmästyneeksi, melkeinpä heikoksi; enkä voinut saada sanotuksi sanaakaan. Istuin vaan ja katselin häntä ja hänen kumarassa olevaa päätänsä, jota tuuhea keltainen tukka varjosti.
Mutta sitte kohotti hän äkkiä päätänsä ja katsahti minuun tulisin, kostein silmäyksin — ja, tietämättäni itsekkään, tartuin hänen käteensä ja vedin hänet luokseni. Vastustamatta antoi hän minun näin tehdä, hän painoi päänsä raskaasti minun olkapäähäni ja sulki silmänsä. "Je vous aime!" kuiskasin minä, "je vous aime! Minä rakastan teitä, je vous aime, je vous aime," hoin taukoamatta — en tiennyt muuta sanoa, ja minua huvitti sanoa noin; sillä itsekkin kuulin, että se kuului niin pehmeältä minun suustani. Ja hän vastasi — jotakin, jota en erottanut — — — joka kaiketi merkitsi samaa — minä tunsin sen.
Ja minä pidin häntä käsivarsissani, lujasti käsivarsissani ja minä suutelin häntä, ensin otsalle, sitte suulle ja lopulta vain suulle — noille punaisille huulille, jotka olivat yhtä makeat kuin hänen kotimaansa hedelmät.
Minä en tiedä, miten kauvan me siinä noin istuimme; ehkä tunnin, ehkä kaksi — — — vähitellen kävi ympärillämme pimeäksi, ja tuolla ylhäällä tuikkivat tähdet. Ja minä pidin häntä vielä sylissäni; häntä, tuota hienoa nuorta neitosta, joka oli tuntunut minusta joltakin semmoiselta, jota ei saa kajota, vaan ainoastaan ihailla — — Jumala tiesi, nyt pidin häntä käsivarsissani, ja hän katsoi minua silmiin, ja hän painoi suunsa minun suutani vasten.
Silloin tällöin lausuimme aivan ehdottomasti jonkun sanan, kumpikin omalla kielellämme — ne kaikuivat niin tukehtuneesti lämpimässä yössä. Äänenpainon me tajusimme; itse sanoja me muuten emme ymmärtäneet, paitsi ehkä yhtä ainoata poikkeusta; sitä näet, kun hän viittasi itseensä ja sanoi hymyillen: "Juanna".
Mutta viimein heittäytyi hän kiihkeästi puoleeni, niin että tuuhea tukka kutkutti kasvojani, ja kuiskasi pienen, soman, käsittämättömän sanan korvaani — ja nousi ylös. Minä tajusin, että hän tahtoi lähteä, ja nousin myöskin. Ja siellä, missä kaikki oli hiljaista, eikä kenkään ollut meitä näkemässä, lausuimme me toisillemme hyvästit. Sitte läksimme me matkaan, hän edellä, pitäen kättäni omassaan.
Kun tulimme ison marmoripöydän kohdalle, pysähdyin minä ja viittasin siihen: "Huomenna, Juanna, huomenna." Hän hymyili ja nyökkäsi, ikäänkuin hän olisi tarkoin ymmärtänyt, mitä minä sanoin.