Seuraavana iltana tapasimme me toisemme ja kahtena sen jälkeen. Joka kerta jäin hänen luokseen tunnin verraksi. Me istuimme nyt yhdessä puhellen ja, huvitimme itseämme koettamalla saada toisemme kaikin tavoin sanojamme ymmärtämään, ja todella opinkin minä häntä yhä paremmin ymmärtämään ja hän tietysti minua — — — No niin, puheaineemme eivät olleet kaukaa, eikä se, mitä me sanoimme, ollut järkeä kovin rasittavaa, mutta Jumala, tenhovia lapsia me sittekin olimme viisitoista- ja kaksikymmentävuotiaina.
Mutta neljäntenä iltana häristi hän minulle, heti kun tulin, ja viittasi taloon päin. Minä huomasin kohta että sieltä oli vaara tulossa. Siitä huolimatta istuimme me tämänkin illan yhdessä jalavien juurella; mutta hän käyttäytyi kuitenkin nyt toisin kuin edellisinä iltoina! Hän oli levoton, nousi usein ylös ja katsoi taloon päin. Mutta lopulta sain minä hänet kuitenkin rauhoitetuksi, "Armaani, mitä tämä on? miksi olet niin levoton?" — Äänenpaino ilmoitti hänelle, mitä tarkoitin, ja kiitokseksi hän hymyili minulle ihanilla kasvoillaan.
Ja lopulta hän karkoitti kaiken pelkonsa. Hän laverteli ja hymyili, hän siveli tukkaani ja lausui joukon tuntemattomia sanoja, jotka pyöreäin, lavertavain äänten tavoin haihtuivat yöhön — — —
— Entäs tätä oletteko joskus huomannut? Oletteko joskus tuntenut jonkun olevan saapuvilla siinä, missä ette häntä lainkaan tahtoisi saapuvilla olevaksi? Kun kaikki äkkiä käy niin hiljaiseksi, että itse hiljaisuus huutaa, kun verenne taukoaa kiertämästä, ja te vaan istutte ja tuijotatte eteenne tuhmasti kummastellen? —
Minä huomasin ensin, että hän yhtäkkiä kävi sangen vakavaksi; olin näkevinäni hänen kalpenevan pimeässä; minun käteni heltisivät hänen vyötäröiltänsä, hän pääsi lipuamaan sylistäni ja joutui istumaan aivan mykkänä minun viereeni penkille. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi edessämme pieni nainen ihan mustiin puettuna, kaulassa vain valkoinen röyhykaulus. Hän kävi aivan silmäini alitse; minä näin, että hän oli keski-ikäinen ja että hänellä oli ankarat piirteet. Sorahtaen sanoi hän jotakin ja viittasi ulos. Minä nousin hitaasti, otin Juannaa käteen ja katsoin kysyvästi häneen, ikäänkuin hänestä riippuisi, mitä olin tekevä. En tiedä syytä, mutta yhtäkkiä olin muuttunut ihan rauhalliseksi — — —
Hän katsoi minuun ja nyökkäsi hiljaa; minä puristin hänen kättänsä ja tunsin vastaukseksi puristuksen omassani — ja niin minä läksin.
Kuljettuani kappaleen matkan kotiapäin, valtasi minut hämärä pelko, epämääräinen tuska siitä, että kaikki tuo saattoi arveluttavampaan, kuin alussa luulinkaan. Tämä tuska se syöpyi minuun kiinni, ja esti minua yöllä nukkumasta. Ja kun uni tuli, oli se levotonta: aamupuolella nousin sijaltani, hapuilin ympärilleni ja huusin hänen nimeänsä — ja heräsin sanomaton kaiho mielessäni.
Seuraavina päivinä en minä nähnyt häntä. Voi, miten helppo on sanoa: seuraavina päivinä, seuraavina päivinä — — ne eivät olleet mitään tavallisia päiviä — ne olivat pitkiä hetkiä, jotka kulkivat ohitseni, hiljaisina ja harmaina, toinen toisensa perästä. Ne olivat hetkiä, joina minä ajelehdin ympäri, ohaukset pakottavina ja suulaki kuivana, kiroten koko katolilaista maailmaa kaikkine mustine, vanhanpuoleisine naisineen, joilla kaulassaan on valkeat röyhykaulukset.
— Minä luulin hänen ikuiseksi poistuneen; mutta minä näin hänet sentään jälleen. Se tapahtui eräässä puistossa keskellä kaupunkia, missä muutamat maailmaa kiertelevät "musikantit" soittivat. Hän käveli siellä yhdessä vanhanpuoleisen naisen kanssa, saman naisen, jonka rinnalla hän istui ensimmäisenä päivänä puistossa. Tämä piti kyllä häntä silmällä. Mutta joka kerta, kun minä näin Juannan tulevan, tähystin minä häntä; hän puolestaan tähysti myöskin — suoraan ihan silmiini; me tähystimme syvemmäs ja syvemmäs, toisiamme läheten. Moneen kertaan astuivat he puiston päästä päähän, ja minä pidin aina varani päästäkseni häntä lähelle, joka kerta kun tulimme vastakkain. Sitte katsoimme toisiamme silmiin — ei mitään muuta. Me emme hymyilleet, emme nyökäyttäneet. Hänen katseissaan oli jotakin niin kumman suruista, että minua melkein alotti pelottaa. Kerran, kun tulimme vastatusten, puri hän alahuuleensa ja katsoi minuun suurin, tyvenin silmin, ja toistemme ohi ja vielä edelleenkin mennessämme, tunsin ikäänkuin itsessäni, etten varmaankaan enää milloinkaan pääsisi hänen luoksensa, etten saisi tulla häntä enää lähemmäksi.
Ja minusta tuntui, kuin olisivat puitten lehdet lakastuneet, ja kuin olisi etelän sininen taivas muuttunut harmaaksi ja kylmäksi.