Tämä kerta olikin viimeinen. Ja kaikki etsimiseni niinä kahtenatoista päivänä, jotka siellä vielä olin, oli aivan turhaa. Hän oli ja pysyi poissa.
Mutta vuosia sen jälkeen muistelin minä niitä iltoja, jotka yhdessä istuimme jalavien takana, ja minä olin tuntevinani hänen makeat, kosteat huulensa minun huulillani, ja minä olin näkevinäni hänet edessäni — vallankin hänen silmänsä minä selvästi erotin. Nämä kummat mustat silmät keltaisen tukan alla.
* * * * *
Luulenpa täytyvämme myöntää, jatkoi hän hetkisen äänettömyyden jälkeen, että vanha Mefistofeles on oikeassa, sanoessaan: "Kummallinen on kaikissa tapauksessa se suku, joka johtuu Aatamista ja Eevasta".
Minä puolestani olen aina sen siksi kokenut ja minä luulen monien muitten tehneen samoin: kun minä olen ollut suruisena ja alakuloisena, olen toivonut, että käsissäni olisi elämän iloiset päivät, joina saisin loikoa päivänpaisteessa, suruttomassa toimettomuudessa. Mutta kun ne sitte ovat tulleet, nuo päivät, niin olen minä, totta puhuen, jonkinlaisella tuskallisella ikävällä muistellut entisyyttä ja tuudittautunut niihin suruisiin aikoihin, joista vasta olen päässyt.
Sen voin todistaa esimerkillä omasta elämästäni.
Kun minun isäni kuoli noin viisi vuotta tuon etelään tehdyn muistorikkaan matkan jälkeen, perin minä häneltä niin paljon, että sillä kävi eläminen säädyllisesti, vieläpä sellaisen "suurenkin herran," Jommoisesta minä siihen aikaan mielelläni halusin käydä. Mutta itselleni voin sittekin antaa sen kiitoksen, ettei mieleni koskaan halannut toimettomuutta, ja koska minulla oli synnynnäinen taipumus piirustukseen ja yleensä käytännöllisiin tieteisiin, päätin ruveta valmistautumaan arkkitehdiksi ja matkustin siinä tarkoituksessa Pariisiin. Mutta te tiedätte, miten käypi; on rahoja, joudutaan "seuraan," laiminlyödään velvollisuudet ja mitäs tiedän minä. Puoli vuotta myöhemmin oli arkkitehti kaukana helkkarissa, minä itse istuin varieteissä tutkistelemassa kiikarini läpi ihmisruumiin verratonta rakennusoppia — eritoten naisten.
Ennen muita olimme me tarkanneet muutamaa solakkaa, pehmeää venakkotanssijatarta. Meidän pöytäkuntamme risti hänet Ylang-Ylangiksi, koska kaikki hänessä tuoksui tältä hajuvedeltä. Pari kuukautta sitte kutsuimme erästä englantilaista tanssijatarta Patscholyksi.
Tämi Ylang-Ylang oli sangen sievä. Hänessä oli jotakin itämaisnaisten tapaista, niinkuin yleensä usein voitte slaavilaisissa naisissa huomata. Minä tutustuin hänen kanssansa kulissien takana ja sain kunnian lähettää hänelle rannerenkaan, mikä yltympärinsä oli koristettu intialaisilla helmillä. Suureksi tyytyväisyydekseni hän ei myöskään ollut ottamatta vastaan kukkavihkojani ynnä muuta sellaista. Tehän tunnette mokoman joutavan lieheilyn. Luulee olevansa koko helkkarin mies — ja itse asiassa joutuukin vaan narriksi viekkaalle naiselle, joka ihan kauppamiehen tavoin panee pienen osan suurta rakastettavuus-pääomaansa "liikkeeseen". Luulee olevansa "valittu" — ja samaan aikaan onkin nainen puuhaillut neljän muun kanssa.
Salaa kaiketi sentään tunsin itse asiassa olevani jotenkin vähäpätöinen olento, sellaisena kuin olin, ja kaikkien muidenkin saattavan olla yhtä mokoma mies kuin minä, jos heillä vaan oli kyllin rahaa, ja sitä paitsi halua semmoiseen.