Lisäksi saattoi vielä silloin tällöin elpyä joku muisto, joka sekin osaltansa vaikutti, että minä kyllästyin kaikkeen. Muisto kummallisen kirkkaasta rakkaudesta, jommoista ei kukaan paitse niitä kahta, joita se yksin oli koskenut, ollut aavistanut tai tuntenut. Rakkaus, joka oli syntynyt kuin kedon villi kasvi avoimen taivaan alla, joka ei kysellyt entisyyttä eikä tulevaisuutta ja joka ei ollut kullalla ostettavissa.
— Eräänä aamuna nousin minä selväajatuksisena ylös ja päätin itsekseni, että tästä vetelästä elämästä oli tuleva loppu.
Minun piti matkustaa, lähteä kauvas pois tästä kaikesta, karistaa se kerrassaan yltäni. Antaa meren suolaisten tuulten puhallella minut terveeksi, palata sitte vasta ja alottaa jotakin uutta.
Mutta yhtäkkiä pälkähti päähäni, että minun piti lähteä tuonne pikku kauppalaan rannikolle. Siellä tahdoin minä kuljeksia vanhaa tietä, nähdä jälleen talon ja marmoripöydän, jonka vieressä hän istui, ja ehkäpä jonakin iltana, kun ei kukaan näkisi, mennä hiljaa jalavien siimekseen.
Minä matkustin, ja tuossa ne jälleen olivat edessäni, ruskeat kalliot merta vastassa ja korkeat vuoret taustassa. Ja siinä olivat kylän talot, joista muutamia saatoin muistaa, niinkuin esim. ravintolan, jonka ulkopuolella riippui kullattu viinirypäle.
Ja tien näin minä jälleen, ja vanhan talon myöskin — se seisoi siinä täsmälleen samanlaisena kuin ennen ja marmoripöytä myöskin.
Puutarhanportin ulkopuolelle pysähdyin ja jäin siihen seisomaan pitkäksi aikaa — — —
Asetuin paikkakunnalle lepäämään, ostin pienen, hoikkamastoisen purjealuksen, ja sillä purjehdin minä ympäri usein päiväkaudet. Oli niin rauhallista kuljeksia ulkona merellä, missä laineet syrjivät ja kuolivat miltei samassa silmänräpäyksessä.
Ja tuolla ulkona, kuunnellessani aaltojen laulua ja nähdessäni auringon laskevan vielä pronssiakin punaisempaan mereen, syntyi minussa ajatus, että siellä varmaankin löytyi elämä, ihanampi kuin se, mistä ihmiset uneksivat, mikä liukui noin rauhallisesti menoansa, kunnes ihmiset jonakin kauniina päivänä pääsivät lepoon ja lausuivat kiitokset edestänsä.
Mutta missä se oli löydettävissä, siitä en ollut selvillä. Mutta aina, kun tätä ajattelin, johduin muistamaan häntä, joka oli lahjoittanut minulle elämän höystejuoman, rakkauden.