Ja unen tavoin kiitivät ohitseni ne kirjavat tunnit, joina hänen päänsä raskaana lepäsi olallani, ja kellertävät hivukset koskettelivat poskeani, tai ne suruiset hetket, joina minä viimeisen kerran sain katsoa noihin eloisiin, kosteisiin silmiin.
Minä en hakenut seuraa kaupungissa. Ollen vielä jotenkin perehtymätön sikäläiseen kieleen, tuntui minusta turhalta puuttua mihinkään säännölliseen keskusteluun. Ja niin istuin mielemmin aluksessani ja luin Childe Haroldia tai Prometeusta. Komeat säkeet ja laaja lahdelma viehättivät minua äärettömästi paljoa enemmän kuin tyhjät sanat kaikesta, — eikä mistään.
Mutta pelkästä sattumasta tein tuttavuuden, joka tuli minulle tärkeäksi. Muutaman rankkasateen aikana turvauduin vanhain telineitten suojaan ja hetken perästä tuli eräs nuori mies samaan paikkaan. Odottaessamme sadetta taukoavaksi vaihdoimme me muutamia sanoja, ja ennen pitkää olimme me täydessä keskustelussa. Hän tuntui olevan niitä miehiä, jotka aina ovat oma itsensä, ja joiden seurassa siitä syystä tuntee itsensä suloisen turvalliseksi.
Sivumennen sain kuulla, että hän oli lääkäri sillä paikkakunnalla.
Monta päivää ei kulunut ennenkuin me olimme hyviä tuttuja. Me kävelimme yhdessä, ja hän tuli kanssani monesti minun meriretkilleni. Eräänä iltana, kun me tulimme myöhään maihin, kerroin minä hänelle, mitä siellä oli minulle seitsemän vuotta sitte tapahtunut.
Kun olin lopettanut kertomukseni, katsoi hän eteensä ja sanoi: "Niinpä olette te onnellisempi kuin useimmat muut. Teillähän on jotakin, johon voitte taaksepäin katsoa, johon voitte uskoa."
Ollessamme seuraavalla kertaa yhdessä, keskeytti hän oman puheensa, välinpitämättömästi huomauttaen: "Se on totta; minä tunnen osaksi sen nuoren naisen, josta te viimeksi kerroitte. Hän oleilee nykyään jossakin luostarintapaisessa. Santa Marton, luostarissa, noin kymmenkunnan peninkulman päässä täältä."
"Mistä te sen tiedätte?"
"No niin — me lääkärit saamme aina tietää yhtä ja toista. Naispotilaat tahtovat mielellään puhella, kun heidän tilansa ei vaan ole peräti huono. — — Muistaakseni kuulin sen eräältä rouva Paganilta. — Hän tuli luultavasti sattumasta tästä kertoneeksi — Kaiken hänen puheensa pääasiallinen sisällys oli seuraava: 'Teidän Juannanne äiti on kuollut. Hän oli italialaista aatelia. Hänen miehensä, eräs juopporenttu englantilainen kapteeni, elää vielä. Hän on arvatenkin nykyään tuolla ylhäällä vanhassa sumulassa, viinaa ja olutta juomassa. Heidän avioliittonsa solmittiin vastoin vaimon omaisten suostumusta.' — No niin, tällä kertaa olivat omaiset oikeassa. Kapteeni oli toinen Laban. Hän karkasi vaimonsa luota, sittekuin hän ensin oli nyppinyt enimmän osan hänen omaisuuttansa. Mutta kun mies oli siksi katala, että karkasi tiehensä eikä jääneellä ollut toista miestä saatavissa, rupesi hän äkkiä kovin jumaliseksi. — Meidän etelämaisilla naisillamme, vallankin noilla viehättävillä 'naisellisilla', tulee olla jotakin, johon he panevat rakkautensa, johon he voivat sulautua — — heidän tulee saada tunnepäihtymys tuontuostakin, heidän tulee päästä tunnekohmeloon vähintänsäkin kerran viikossa, ilman sitä he eivät voi elää. — No niin, hän teki suuren katumuksen ja sai synninpäästön. Kun hän kuoli kymmenen vuotta myöhemmin, uskoi hän tyttärensä erään tekopyhän naisen huostaan — tämän piti tehdä lapsi 'hurskaaksi naiseksi', kerrassaan pyhimykseksi, jos se vaan olisi mahdollista. Mutta — sanoi rouva Pagani ja ravisti päätänsä — Juanna oli saanut vaarallisen luonteen — jotakin sekä isästä että äidistä (joka oli ollut sangen maailmallinen, ennenkuin hän tuli katuvaiseksi) — ja siten mokoman 'ristiriitaisuuden', — — se vaan oli varma, että hän oli kevytmielinen lapsi, jonka eräänä yönä tuo tekopyhä kasvattajatar odottamatta yllätti. Ja siitä syystä istuu hän nyt siis luostarissa parannuksilla".
Minä istuin kauvan aikaa mitäkään vastaamatta. Kaikki tuo tuli niin odottamatta.