"Ja miten on hänen siellä olla?"
"Sitä ei tietäne kenkään. Moinen luostari on kuin suljettu linna. Minä luulen, että hän jääpi sinne koko elinajakseen. Käypi oikein sääli häntä ja monia muita myöskin. — — Me lääkärit olemme kuin olemmekin mieleltämme hieman kerettiläisiä — ainoa, jolle hattua kohotamme, on se, mikä kokonaan perustuu luonnollisiin syihin. Sen vuoksi voimme me antaa anteeksi syntiselle naiselle; vaan emme milloinkaan äidille, joka antaa telkeä nuoren tyttärensä, joka kaipaa elämän iloa, paksujen muurien sisäpuolelle, missä hän saa nähdä nuoruutensa hiljakseen haihtuvan."
Minä kerrassaan hypähdin pystyyn paikalta, missä istuin. Olihan innoittavaa, että lääkärit puhuivat noin. Hehän olivat ensimmäisinä panemassa vastalauseensa siinä, missä luontoa vastaan rikottiin. — Lääkäriä oltiin aina valmiit kuuntelemaan.
"Voi, hyväiseni," vastasi ystäväni tyynesti. "Te ette tunne täkäläistä papistoa. Se ympäröi sitkeänä renkaana kaikkea, ja se pitää niin lujasti yhtä. Voi, ihmiset kyllä varovat itsensä, etteivät rupea siellä penkomaan. Syntyisi 'skandaali.' Löyhkä kävisi sietämättömäksi. Tietäkää, että siellä tässäkin silmänräpäyksessä löytyy monta nuorta 'katuvaista' ihmistä, jotka nääntyvät maan alla, niin että tylsistyvät ja käyvät heikkomielisiksi. Nuoriso, jolta niin luonnollinen asia kuin puhuminen on kielletty. Voi, löytyy koko läjä uskomattomia asioita, joita täältä voitaisiin koota. Vaan siitä ei ole apua. Jokainoa siihen suuntaan käyvä ilmoitus painuu itsestään alas — ja kaikki jää entiselleen."
Sinä iltana menin kotia niin kumman hajanaisena. Ensin tunsin mielessäni surua ja tuskaa. Ja kaikkein sisimmässä polttava ikävä häntä. Ikävä saada hänet luokseni, saada hänet mukaani ikuiseksi.
Pieni raju aate syntyi päässäni ja se kiintyy sinne. Se oli noita pälkähdyksiä, jotka vaikuttavat niin voimaperäisesti, että me ryhdymme asiaan, jaksamatta tekoamme lainkaan punnita. Niin, minä kävin kovin kiihkeäksi. Minä en tuuminut mitään vähempää kuin matkustaa luostariin vielä samana iltana. Voitteko uskoa, minä juoksin alas rantaan ja puhuttelin kahta merimiestä, jotka seisoivat siellä. — Eivätkö he voisi saattaa minut Santa Martan luostariin? Vaan he ravistivat päätänsä ja vastasivat, että he eivät tienneet mitään Santa Martan luostaria — —
Seuraavana päivänä keksin minä keinon. Muutamat kalastajat aikoivat seuraavana aamuna matkalle sitä tietä. Minä voisin päästä heidän mukaansa ja he laskisivat minut maalle puolen peninkulman päähän luostarista.
Minä olin ensimmäisenä heistä kaikista alhaalla rannassa.
Matkalla sinne koetin minä saada tietoja asioista, jotka koskivat luostaria. Mutta suuria he eivät siitä tienneet, ja kuulusti siltä, että he pitivät itseänsä tavattoman likaisina sikoina niiden rinnalla, jotka asuivat siinä pyhässä rakennuksessa. "Se ei ole semmoisia syntisiä varten kuin me olemme", sanoi muudan vanha kaljupää eukko, joka istui perän puolella soutamassa.
Oli miltei jo ilta, kun saavuimme kalastajien majapaikalle. Minä luulin saavani maata yön jonkun heidän luona, vaan ei kukaan heistä tahtonut ottaa minua majaansa (he olivat yleensä taipumatonta väkeä), "käy vaan pieni kappale, niin tulet paremmille asunnoille kuin meidän ovat." Tähän nähden olivat he kaikin yhtä mieltä.