Niin täytyi minun käydä edelleen huonoa tietä, jolta usein pelkäsin eksyväni. Viimein tunnin perästä saavuin minä asumukselle, missä ihmiset olivat kylläkin ystävällisiä, ja missä minä sain oman huoneen itseäni varten.
Minä sain kuulla, että Santa Martan luostari oli vain tuhatkunnan askelen päässä.
Miten hyvästi muistan tämän ensimmäisen illan. Huone, missä minä istuin, näytti autiolta. Siinä oli vain yksi vuode ja yksi istuin; ei edes pöytääkään. Ja sitte oli siinä omituinen kalkin ja maan haju, semmoinen, kuin on tavallinen huoneissa, missä ihmisiä ei asu.
Kun otin valkean, tuli joukko isoja koiperhosia lennellen katosta ja nurkista, sekä liitelivät valkean ympärillä, niin että se vaikutti häiritsevästi. Minä sammutin sen, niin pian kuin taisin, ja menin viimein uneen.
Aamulla heräsin siihen, että joku kävi huoneessa. Minä käänsin kylkeäni ja näin, että se oli keski-ikäinen talonpoikaismies, joka varmaankin tahtoi tarkastaa minua. Kun hän huomasi, että minä olin hereilläni, tervehti hän ylen nöyrästi sekä kutsui minua kenraaliksi ja ylhäisyydeksi. Minä kysyin, voisinko täällä saada asunnon joksikin aikaa. Olin näet oppinut, joka tahdoin tutkia luostaria. Kyllä, jos voisin tulla toimeen tällä huoneella, niin oli se käytettävissäni. Mutta luostariin en mitenkään pääsisi, sanoi talonpoika; sitä lupaa ei annettu kenellekkään, sillä tuolla ylhäällä valmistivat he itseänsä ijankaikkisuutta varten. He eivät nähneet ketään sieltä — paitse yhtä pyhää isää silloin tällöin.
Minä sanoin, etten tarvinnutkaan muuta kuin nähdä luostaria ulkoapäin.
"Vai niin? — mutta sitä rakennusta eivät ihmiset ole tehneet".
Ja hän rupesi kertomaan, että eräs pyhä nainen monta vuotta sitte oli eksynyt tälle paikalle. Kun yö tuli, oli hän ruvennut levolle sille paikalle, missä luostarinportti nykyään oli. Mutta unissaan oli hän loukannut päänsä jotakin terävää kiveä vastaan, niin että jokunen määrä verta oli vuotanut maahan. Tästä verestä taas oli syntynyt lähde, joka oli kuljettanut paikalle soraa ja kiviä ja rakentanut luostarin valmiiksi — hän kertoi paljon muutakin samaan tapaan; kerrassaan hirveätä sekasotkua, mitä pyhät varmaankin olivat levitelleet saadakseen talonpojat kunnioituksella katselemaan tuota laitosta.
Kuten voitte huomata, sanoin itseni "oppineeksi" vaan siinä tarkoituksessa, että olisin saanut kaiken epäluulon omaa persoonaani kohtaan haihdutetuksi. Minä olin yleensä sangen varovainen. Jos joskus astuin tietä luostariin päin, oli minulla aina muistikirja kädessäni, ja kun joku tuli, tein minä siihen aina joitakuita sangen syvämietteisiä viivoja ja katselin luostaria niin tarkkaavasti kuin konsanaan todellinen asiantuntija.
Eräänä iltapuolena tuli vastaani vanhanpuoleinen mies. Minä otaksuin hänet heti puutarhuriksi, sillä hänellä oli kädessään suuret sakset, semmoiset, joilla puita oksitaan. Se oli varmaan sama mies, jonka minä monesti olin nähnyt käyvän luostariin päin. Tällä kertaa nyökkäsin hänelle ja lyöttäydyin hänen kanssansa puheisiin. Sain tietää, että hän oli jonkinlainen portinvartija tuolla ylhäällä ja että hän vartioitsi puita pihassa, joista kolme oli pyhää. Minä koetin saada hänet puhumaan enemmän, vaan varmaankin loukkasin häntä jollakin sanalla — oli miten oli, mies kävi häijyksi. Päälle päätteeksi hän mennessään haukkui minua kreikkalaiseksi.