Mutta kun tapasin hänet kaksi päivää myöhemmin, valtasi minut yhtäkkiä kuumeentapainen kiihko saada asia yhdellä kertaa ratkaistuksi. Otin esiin, muistaakseni, vähän kultaa ja hopeaa sekä muutamia paperirahoja. Se oli, lyhyesti sanoen, kaikki silloinen rahasäästöni? Ja kysäsin aivan kurillani, kelpasivatko nämä rahat täällä. Sitte annoin kullan ja hopean helähdellä paperirahain päällä, ja kysyin ikäänkuin leikillä, tekikö hänen niitä mieli. Tahtoiko hän ansaita oikein paljon rahoja, niin että hän voisi lähteä pois tästä inhasta paikasta ja elää rauhassa lopun ikäänsä.
Vaikka sanoinkin tuon kevyen välinpitämättömällä äänellä, huomasi hän sittekin hyvin, että sanani tarkoittivat täyttä totta, ja yhtäkkiä tarttui hän käsivarteeni ja astui edelläni muutamaan lähimpään pikkuhuoneeseen. Hän näkyi tuntevan siellä paikat, aukaisi oven lukosta ja laski minut edellänsä sisään.
En muista niin tarkoin, mitä minä siellä sisällä sanoin, mutta ääneni minä ainakin koetin niin kauvan kuin mahdollista säilyttää kevyenä. Mutta sittekin sen väre ilmaisi liikutukseni, ja niin heitin hymyilyni tiehensä ja rukoilin häntä kiihkeästi, lupasin hänelle kaikki, mitä hän halusi, jos hän vaan tahtoisi auttaa minua. Ja minä selitin hänelle, mitä tämä apu oli oleva. — — Hänen piti sanoa Juannalle — — tunsiko hän hänet — — nuori nainen — — nyt oli hän kai vähän yli kahdenkymmenen — — no niin, hänen piti sanoa hänelle, mutta, parasta oli kai, että hän sentään itse kirjoitti hänelle muutaman sanan…
Ja minä otin esille paperia ja kirjoitin seisoallani jotakin kaihosta monena vuonna, jalavista ja Jumala tiesi mistä. — Kirje näytti varmaankin kummalliselta, mutta hän oli kai sen ymmärtävä.
Puutarhuri piti kaikkea tätä sangen huvittavana; hän pisti paperin lakkariinsa ja lupasi, että minä huomenillalla saisin tavata jälleen tuon naisen. Olisittepa nähnyt, kuinka arvokkaan näön tämä mies yhtäkkiä otti yllensä. (Luultavasti siitä syystä, kun näki minun olevan innoissani) hän oli kerrassaan kuin joku pyhä isä… puhui syvällä kurkkuäänellä, jota hänen en ennen ollut kuullut käyttävän… Kun minä tahdoin saada tarkempaa vastausta siihen, miten minun tuli käyttäytyä, viittasi hän minulle estellen:
"Älkäämme syventykö pikku seikkoihin, hyvä ystäväni. Huomenna olen näyttävä teille, että asia on onnistuva". — — —
— Seuraavana päivänä pysyttäydyin enimmäksi ulkona. Minä menin kauvas, pitkän matkan päähän, ja minusta tuntui, kuin olisi ollut sapatti. Ilma oli niin tyven, ja kaukaa kaikui kellon ääni.
Kun ilta läheni, palasin minä kotia. Minusta tuntui aivan mahdottomalta voida käsittää, mitä siellä nyt oli tapahtuva. Minä olin melkein liiaksi jännityksissäni, voidakseni olla oikein iloinen. —
Sisällä huoneessa istui tuolilla ihmeekseni puutarhuri. Hän näytti odottaneen minua, sillä hän nousi heti ylös, tarttui minua käsivarteen ja viittasi ulos: Minun piti mennä alas merenrannalle ja seurata sitä, kunnes tulin luostarin kohdalle; siellä olin näkevä keltaisen huoneuksen ihan tämän alapuolella; sinne piti minun mennä ja odottaa.
Läksin heti matkaan ja huomasin mielihyväkseni, ettei käyntiäni huoneukselle voitu huomata luostarista, koska ei siinä ollut ainoatakaan ikkunata sillä puolella. Hetkisen perästä istuin minä sisällä pienessä maapermantoisessa huoneessa, jonka lattialla oli peite ja kaksi kirjavata nahkaa. Minä katselin ympärilleni. Seinällä, ihan minun yläpuolellani riippui vanha lamppurauska, oikealla ovi toiseen huoneeseen, minkä minä avainreijästä kurkistaessani huomasin pimeäksi kuin kellarin. Istuin hiljaa hetken ja odotin, enkä tuskin voinut ajatuksiani pitää koossa. Sitte kuulin minä oven tuohon pimeään huoneeseen aukenevan, ja jonkun äänen sanovan: "Täälläkö?" Ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi mustiinpuettu nuori nainen sisällä samassa huoneessa kuin minä. Ovi sulkeutui hänen perässänsä.