Heti oven auvettua olin minä noussut seisoalleni; minä huomasin heti, että se oli hän. Ja kun hän ei puhunut, otin minä hänen päänsä käsiini ja vedin hänet varovasti ikkunalle ja katsoin hänen silmiinsä iltahämärän valossa.
Aivan oikein, ne olivat hänen kasvonsa, eivätkä kuitenkaan olleet samat. Jotakin vierasta oli tullut lisäksi. Elämänhaluisen onnenlapsen hempeät piirteet olivat kasvoista kadonneet, samoin kuin myös silmistä nuoruuden vallaton alakuloisuus. Minä näin nuoren naisen, jolta jotakin oli murtunut, ja joka kohtaloonsa oli alistunut. Eikä punaa poskille ollut tuottanut aurinko tai raitis tuuli, vaan ahkera polvistuminen savustuksista raskaassa ilmassa.
Se painoi häntä ehkä vieläkin raskaana, tuo ilma. Hän ei näyttänyt mistään suuresti välittävän. Ja kun hän rupesi puhumaan, kävi se omituisen väsyneeseen tapaan. Minä en muista sanoja, mimmoisina ne tulivat; vaan minusta ne kuulustivat ikäänkuin nuhteelta.
"Miksi herätit minut? — nyt olin minä saanut rauhan".
Yleensä oli hänessä jotakin, mikä sai minut pelkäämään, että hänen elämänsä oli kuihtunut, ettei hän siitä enää välittänyt. Ja tämä teki minut niin sanomattoman murheelliseksi. Mutta kun minä hetkisen olin puhellut hänelle, muistutellut häntä elämästä tuolla ulkona, niistä illoista, jotka me istuimme yhdessä tuolla puistossa; — ja kun minä vedin hänet luokseni niinkuin silloinkin ja suutelin häntä niinkuin silloinkin, niin oli kuin hän nyt vasta olisi silmänsä oikein aukaissut ja ruvennut katselemaan ympärillensä.
Ja ennenkuin ensimmäinen tunti oli kulunut, oli hän kuin muuttunut. Hän tahtoi jäädä luokseni heti, sanoi hän; taivaan Jumala! oli, kuin aurinko olisi palannut. Hän ei tahtonut enää pimeyteen. Tuntui raskaalta ajatella sitä taaksepäin. Nyt tahdoimme me olla aina yhdessä.
Ja hän kävi melkein raivoksi. Hän tahtoi meitä pitämään kiirettä; hän värisi; — — "nyt käy pian liian myöhäksi," sanoi hän.
Minä selitin hänelle, että meidän piti odottaa jokin aika, että meidän piti käyttäytyä varovasti. Minä olin pitävä huolta, että kaikki saatiin rivakasti kuntoon, joten voimme päästä matkustamaan muutaman päivän perästä. Minun kiihkoni oli yhtä suuri kuin hänen. Minähän olin etsinyt häntä pitkät ajat. Tänään tahdoimme vain olla onnelliset…
Ja me olimme onnelliset — sekä tämän illan että kaksi seuraavaa. Kaikki välillämme oli niin ihanata. Kenties olimme me ajattelemattomia, mutta ajattelemattomuutemme oli niin suloista, me ikäänkuin rakkaudessamme hellyimme muita kohtaan. Me unohdimme koko maailman ja annoimme sille anteeksi. — — —
Eräänä aamuna palasin minä jälleen kauppalaan ja tilasin pienen höyryveneen käytettäväkseni kahden päivän perästä. Sen tuli laskea maihin kappaleen matkan päässä — huomiota välttääksensä. Kun tuli pimeä, piti Juannan ja minun kävellä jalan tuo pieni matka sinne, missä höyryvene oli, ja niin piti hänen sanoa hyvästit luostarille ikuisiksi ajoiksi.