* * * * *
Puutarhuri tapasi aina kello seitsemän iltaisin käydä luonani huoneessani; siellä puhelimme toistemme kera hetkisen, ennenkuin minä läksin yhdyntäpaikalleni. Hän tuli aina hyvin säännöllisesti; sillä hän ei milloinkaan lähtenyt köyhempänä kuin oli tullut.
Kun minä senvuoksi palasin kauppalasta (olin monta tuntia istunut aasin seljässä) toivoin ilokseni jälleen saavani tavata häntä samalla kellonlyömällä; vaan hän ei tullut. Istuuduin kärsivällisesti odottamaan, mutta kello läheni kahdeksaa, eikä häntä vaan vieläkään kuulunut. Menin sitte ulos ja kyselin talonväeltä ja sain tietää, että hän oli ollut täällä aamulla minua kysymässä, vaan ei sen jälkeen.
Silloin valtasi minut hämärä ajatus: Olisiko jotakin tapahtunut?
Menin ovelle ja katsoin ulos. Kun oli tuolla ylhäällä, ja kuin kirkkaimmalla päivällä näin kauvas yltympärini; vaan en huomannut ainoatakaan elävää ihmistä. Menin takaisin ja koetin rauhoittua — Herra Jumala, eihän hän toki luullut minun palaavan ennen huomista päivää.
Ja minusta tämä selitys oli luonnollinen.
Kello oli kai kymmenen vaiheilla, kun kahdesti kopautettiin ikkunaruudulle. Astuin ikkunalle ja katsahdin ulos. Aivan oikein, hän se oli. Minä aukaisin ikkunan: no mikäs nyt? "Ettekö tahdo tulla ulos, teidän ylhäisyytenne?" "Etkö sinä voi tulla tänne sisälle?" "Voi, en, teidän ylhäisyytenne".
Ei milloinkaan ole tuo kaunis sana "teidän ylhäisyytenne" kaikunut niin ilkeältä kenenkään korvissa. Vai oliko se se säälivä ääni, millä hän sen lausui? — — yhtäkaikki, mieleni kävi heti kerrassaan kovin murheelliseksi, tartuin hattuuni ja ryntäsin ulos, sammuttamatta valkeata.
— "No, mikä hätänä? Miksi tulet näin myöhään?"
"Voi, teidän ylhäisyytenne, nyt meidän käypi hullusti, Juanna raukka!"