Ja heti sen jälkeen kuulin mulskauksen meressä — — ja kaikki kävi ihan hiljaiseksi — — mutta veneessä oli mies, nähkääs, siellä seisoi hän kumarruksissa laidan yli ja ikäänkuin painoi toista veden alle. Ja noin jäi hän seisomaan pitkäksi aikaa, asettui viimein jälleen paikoilleen ja souti tiehensä, suoraa eteenpäin.
Minä luulen suistuneeni päistikkaa ensimmäisessä kuolontuskassani, sitte nousin ylös ja löin ympärilleni niin, että käteni veristyivät. Konttasin sitte henkeni ja ruumiini kaupalla alas rantaan ja kahlasin kauvas veteen. Ja minä huusin, häristin ja tein jos jotakin — hampaita purren. Tämä ehkä lievensi kauhuani ja epätoivoani, samoin kuin itku keventää surullista.
Aamu oli koittamassa, kun minä hiivin takaisin asuntooni. Laskin rahan ainoalle siellä olevalle tuolille ja menin maisin kauppalaan. Tunturien yli, erämaitten kautta; kuta koleampaa, sitä parempi. Minä halusin saada tyhjentää raivoni loppuun saakka.
Vielä muistan jotakin, — sangen hämärästi muuten: Minä puhelin ystäväni lääkärin kanssa ja kysyin, eikö hän tahtoisi auttaa minua nostamaan hälinää! Tässähän piili rikos.
Hän vastasi ja sanoi tahtovansa neuvoa minua olemaan vastaiseksi aivan hiljaa koko asiasta. Vallankin, koska olin kietoutuneena juttuun siinä määrässä kuin olin. Ehkeipä se ollutkaan mikään "rikos". Noviisihan saattoi ottaa raamatun avukseen; Juanna raukka oli tehnyt törkeän synnin ja päälle päätteeksi pilkannut heitä, korskeillut… hän ei ollut suututtanut yhtä, vaan monta noista pikku nunnista, ja sen vuoksi oli hän upotettu meren syvyyteen… eikö totta?… "muista niitä kiihkeitä ihmisiä, jotka kerran salpasivat Vestanneitsyet muuriin."
* * * * *
Tässä hän vaikeni, ja me istuimme molemmin paikallamme, vaan emme puhuneet. Meri oli edessämme. Oli kuin sillä ei olisi ollut mitään vastattavana. Kohoili vain silloin-tällöin levein hyökylainein, missä höyryn mahtava runko kiikkueli.
"Ja siten," sanoin minä, "rupesitte te vihaamaan tätä kylmää merta, joka veti helmaansa nuoren, lämpimän naisen — — — ja heti sen jälkeen menitte te ehkä kuitenkin rannalle, missä laineet vyöryivät; tai laivaan ja purjehditte kauvan ympärinsä — ja täällä löysitte te sittekin paraimman rauhan."
Hän vastasi hitaasti:
"No niin, olette ehkä oikeassa… kummallista kylläkin… jotenkin niin minä todella teinkin…"