Laskiessani telefoonin kuulotorven kädestäni, tuntui siltä kuin olisi ääneni kaiku hajoittanut viisivuotisen sumun, ja silloiset ajat muistuivat mieleeni yhtä selvinä kuin eilinen päivä.
Olin istunut sisällä konttorissani ja antanut sormieni välitse liukua sähkösanomanauhan, joka tuuma tuumalta ilmoitti yhä yltyvää pörssikauhua, kun minulle sanottiin, että Brownley pörssisalista tahtoi heti paikalla puhutella minua telefoonissa. Brownley oli osakas toiminimessämme ja pörssiasiamiehemme. Hän oli innoissaan. Herroilta pörssikauppiailta kyllä puhe sujua silloin kun pörssikauhu vallitsee.
"Mr Randolph, täällä kiehuu ja porisee ja yhä kuumemmaksi käy sekunti sekunnilta. Helppo arvata — se on Bob. Jos hän tätä tahtia pitää kaksikinkymmentä minuuttia, tulvaa laavavirta 'Kadulle' [Wall Street] ja sieltä pankkeihin ja yhä edelleen yli koko maan, eikä kukaan voi arvata, kuinka suuri alue on huomenna poroksi poltettu. Pojat ovat pyytäneet minun kysymään, ettekö te tahtoisi ottaa häntä hillitäksenne. He panevat yksimielisesti viimeisen toivonsa teihin."
"Tiedättekö varmaan, Fred, tämän olevan Bobin työtä", kysyin minä. —
"Oletteko tavannut hänet?"
"Olen, tulen juuri hänen konttoristaan, ja iloinen olinkin, kun sieltä pääsin. Hän on sotatuulella, mr. Randolph, synkempänä kuin koskaan olen nähnyt. Hänen viimekertanen hyökkäyksensä oli vain lasten leikkiä tämänpäiväseen verrattuna. Aamulla lähetti äitini mulle sanan jo eilisiltana huomanneensa hyökkäyksen olevan tulossa. Bob oli käynyt hänen ja sisarieni luona, ja hänen puheistaan oli äiti päätellyt hänen aikovan kadota taas. Kun äitini kuvaili hänen mielialaansa, ja minä muistin päivän merkityksen, rupesin pelkäämään pahinta. Muuten kuulin hänen olleen ulkona aamupuoleen yötä. Avatessani hänen konttorinsa ovea tänään, hyökkäsi hän kimppuuni kuin pantteri. Sanoin poikenneeni sinne saamaan määräyksiä, ja koska oli tehty sangen edullisia kauppoja, haluaisin tietää, tahtoisiko hän ottaa osaa niihin. 'Edullisia kauppoja', karjui hän. 'Etkö sinä tiedä, että tänään on perjantai 13 päivä? Mene takaisin sinne helvetin luolaan ja myy, myy, myy!' 'Mitä ja kuinka paljon?' kysyin minä. 'Mitä tahansa, kaikki. Anna niille heittiöille jokaikinen osake, jonka tahtovat, ja kun ovat saaneet kitansa täyteen, alenna kaikki, mitä olet myynyt, kunnes heidän on pakko oksentaa ulos kaikki viimeisen kolmen kuukauden kuluessa ostamansa.' Ulos tullessani kohtasin Jim Hollidayn ja Frank Swanin, jotka hyökkäsivät sisään. He toimivat nähtävästi Bobin asioilla ja ovat kokonaisen tunnin ajan syytäneet markkinoille Anti-People-obligatsiooneja. Muutaman minuutin kuluttua ovat he täällä taas, ja minä pidin varmimpana soittaa teille, ennenkuin aloin myydä. Mr. Randolph, ostovoima on jotenkin pieni, ja jos alan myydä osakkeita mistä hinnoista hyvänsä, on ratkaiseva isku sattunut kymmenen minuutin sisällä ja tusinan verran konkursseja julistetaan. Kello on nyt kahtakymmentä vailla yksi, ja jumala tiesi, mitä ennen kello kolmea saattaa tapahtua. Nyt, mr. Randolph, toivon teidän tarttuvan asiaan käsiksi, meillä ei ole minuuttiakaan liikaa."
Istuessani hypistelemässä sähkösanomanauhaa ja nähdessäni arvopaperien laskevan viisi kymmenelle miljoonalle joka viides minuutti, olin tuntenut tämän varmasti olevan Bob Brownleyn työtä. Eikä kukaan muu koko Wall Streetillä ollut kyllin mahtava, voimakas ja julma repimään ja raatelemaan siten kuin viimeisten kahdenkymmenen minuutin aikana oli revitty ja raadeltu. Edellisenä iltana olin sattunut sivuuttamaan Bobin teatterikäytävässä. Katsahtaessani tutkivasti häneen, huomasin hänen kasvoillaan ilmeen, jonka merkityksen älysin paremmin kuin kukaan muu. Suuret ruskeat silmänsä tuijottivat avaruuteen, kauniin suun sopissa oli terävä piirre — aivan kuin suupielet olisivat painojen vaikutuksesta venähtäneet. En voinut häntä silloin seurata, vaimoni näet oli mukanani, mutta kotiin tultuani soitin hänen asuntoonsa ja hänen klubeihinsa pyytääkseni häntä tulemaan luokseni polttamaan sikaarin, mutta mistään en saanut häntä käsiini. Aamulla koetin uudestaan yhtä turhaan, ja kun kahdentoista aikaan sähkösanomanauha alkoi hyppiä, surista ja kiertyä, muistin ilmeen Bobin kasvoilla ja mitä se ennusti.
Fred Brownley oli Bobin nuorin veli, kaksitoista vuotta häntä nuorempi. Hän oli ollut Randolph & Randolphin palveluksessa aina siitä asti kun jätti yliopiston ja toista vuotta oli hän ollut luotettavin välittäjämme. Kun Bob Brownley oli oma itsensä piti hän yhtä paljon "pikku veljestään", kuten hän tätä nimitti, kuin hänen kaunis, etelämaalainen äitinsä piti heistä molemmista; mutta kun paholainen meni Bobin sisään ja se oli tapahtunut jo monta kertaa viiden viimeisen vuoden aikana — ei äiti eikä veli merkinneet hänelle enempää kuin kaikki muutkaan, silloin Bob ei välittänyt sukulaisista eikä ystävistä. Tällöin oli koko avara maailma hänen mielestään aarniometsä täynnä petoeläimiä ja käärmeitä, joita hän hätyytti, joiden kanssa taisteli, joita repeli ja tappoi.
On melkein liikaa selittää, mikä Randolph & Randolph oli. Yli kuudenkymmenen vuoden ajan oli se nimi puhunut puolestaan joka maailman kolkassa, jossa dollarilla oli merkitystä. Ei yksikään rautatie pyydä käyttövaroja, ei panna alkuun ainoatakaan suurta teollisuusyritystä johtavain miesten, vanhan tavan mukaan, paljastamatta päätään Randolph & Randolphille ja rukoilematta toiminimen suojelusta, ja kun valtiot hakevat lainoja rahamarkkinoilla, tietävät ne, että ylhäisimpäin amerikalaisten pankkiirein suosio on hyvinkin huomioon otettava seikka. Minä kehasen itseäni sanomalla, että nyt kun olen neljänkymmenen kahden vuoden ikäinen ja kymmenen vuotta seisonut Randolph & Randolphin liikkeen peräsimessä, en ole tehnyt mitään tätä suurta isäni ja setäni luomaa nimeä halventavaa tekoa, vaan päinvastoin vähän lisännytkin sitä kunnioitusta, jota sen rehellinen toiminta, peloton rohkeus, vanhat tavat ja kaikinpuolinen kunniallisuus on aina herättänyt. Bradstreets ja muut kauppamaailman toimistot antavat Randolph & Randolphista seuraavan todistuksen: "Viidenkymmenen miljoonan arvoinen, vähän enemmänkin, rajaton luotto." Tämän tähden minä en itseäni kehu, sillä todistus oli melkein samanlainen jo silloin, kun minä jätin yliopiston ja tulin konttoriin "perehtyäkseni liikeasioihin." Mutta isäni ja setäni seuraajana voin sanoa ja otan Luojani todistajaksi sanaini totuudesta — että Randolph & Randolph eivät ikinä ole lainanneet dollariakaan miljoonistaan korkeampaa kuin laillista 6 % vastaan vuodessa; että he eivät koskaan ole kartuttaneet varallisuuttaan muilla kuin rehellisillä ja kunniallisilla liiketavoilla; että pahin kaikista kirouksista, rahakiihko, ei vielä ole saanut jalansijaa vanhan kilven alla, jonka värit ovat musta ja kulta, ja jonka isäni ja setäni omin käsin ovat naulanneet sisäänkäytävän yläpuolelle.
Yhdeksäntoista vuotta sitten jätin tutkinnon suorittaneena Harvardin. Luokkatoverini ja paras ystäväni Bob Brownley Richmondista suoritti tutkinnon samalla kertaa. Hän oli luokan runoilija, minä urheilunjohtaja. Ennen Harvardiin tuloamme olimme olleet yhdessä neljä vuotta St. Paulissa. Kihlattu pari ei koskaan ole rakastanut toistaan enemmän kuin me.
Minun sukulaisillani oli yllin kyliin rahoja ja sen lisäksi pohjoismaalaisille ominainen terve ja raudanluja luonne. Brownleyn sukulaiset olivat köyhiä kuin kirkonrotat, mutta heillä oli vanha etelämaalainen harvainvallan lahjakkaisuus ja miehekkyys, jonkinlainen romantinen itsetunto ja eteläamerikalainen ylpeys, sellaisena kuin se oli esiintynyt ennen sotaa, jolloin etelämaalainen tuhlaavaisuus ja etelämaalainen vierasvaraisuus oli tavattavissa kaikkialla, ja naiset olivat kauniita, miehet mielellään kurkistelivat pikarin pohjaan.